Roikka

Minna Mänttäri: Lukutoukka

Lukutoukka on taiteilija Minna Mänttärin henkilökohtainen rakkaudentunnustus pitkäaikaisimmalle elämäntoverilleen. Taidekeskus Idän Galleria Riutta muuntuu kolmen viikon ajaksi pieneksi lukusaliksi, kirjakammariksi, johon juuri sinut on kutsuttu mukaan lukemaan, olemaan yhdessä hiljaa. Omaa kirjaa ei tarvitse olla mukana, taiteilijan kirjahyllyn sisältö on kaikkien vierailijoiden käytettävissä.

”Lapsena en tiennyt mitään parempaa, kuin olla yksin ja lukea. Raahasin kirjastosta valtavia kirjapinoja ja ahmin ne muutamassa päivässä. Paras paikka maailmassa oli mummolan vaatehuone, johon sulkeuduin tuntikausiksi omaan maailmaani lukemaan vanhoja Seura-lehtiä. Edelleen lukeminen on minulle yksi rakkaimmista asioista. Saan kirjoista valtavasti turvaa: lukeminen lohduttaa ja pitää minut kasassa silloin kun maailma ympärillä natisee liitoksissaan.”

Teos on oodi olemiselle. Yhteiskunnassamme, jossa ihmisen arvo mitataan tehokkuudella ja tuottavuudella, on radikaali teko vain olla paikallaan ja lukea. Paperikirja kädessä on vaikeaa tehdä mitään muuta, ei voi olla hyödyksi kenellekään eikä tuottaa mitään.

Äänikirjojen suosion myötä suorittaminen on salakavalasti hiipinyt mukaan myös kirjallisuudesta nauttimiseen: kuunnellessa on niin kätevää siirtyä paikasta toiseen, jumpata, tiskata tai puuhata jotain muuta tärkeää. Kaikille elämänalueille ulottuvan multipaskaamisen ja digiähkyn seurauksena meistä on tullut entistä levottomampia ja siedämme hyvin huonosti hiljaista ja staattista olemista, jota lukeminenkin vaatii.

Emme me tarvitse enää lisää ruutuja ja jatkuvaa meteliä, me tarvitsemme hiljaisuutta ja paperille painettuja sanoja.

Teos nostaa lukulampun valokeilaan ihmiskunnan sivistykselle ja tulevaisuudelle elintärkeän asian, joka uhkaa jäädä kaiken hälinän ja pöhinän jalkoihin. Se toteuttaa myös tekijänsä unelman: kun saisi vain olla rauhassa ja lukea.

Lukutoukka on toteutettu yhteistyössä lappeenrantalaisen Hyötyhallin kanssa. Teokseen kuuluvat huonekalut ovat lainassa kierrätyskeskuksesta ja palautuvat sinne myyntiin.

Minna Mänttäri (s.1979) on lappeenrantalainen taiteen ja kulttuurin monipuolinen ammattilainen: muun muassa valokuvaaja, kirjoittaja ja esiintyvä taiteilija. Kuvataiteilijaksi hän valmistui Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Hän on kiinnostunut ilmiöistä, ihmisistä, kissoista, sipseistä ja elämän ihmettelystä.

itseminnamanttari.com

Instagram: @minnamanttari

Pressikuvat: Marita Räsänen

Pirita Lautala kertoo teoksillaan tarinaa viitteellisin ja pelkistetyin elein. Teemana on usein kaipuu johonkin tavoittamattomaan – poissaolo, luopuminen ja muistot sekä muistista nousevat kuvat. Tietyt symboliset hahmot esiintyvät Lautalan teoksissa toistuvasti, eri tekniikoin toteutettuina. Taustalla on usein vaikeasti määriteltävä tunne: jokin, joka väistää sanoja ja liittyy poissaoloon, menneeseen ja menetettyyn. Lautala hyödyntää teoksissaan käsityöläistaustasta kumpuavaa materiaaliteknistä osaamista: maalaukset voivat täydentyä esimerkiksi virkkuuelementeillä ja olla myös osa tilallista teoskokonaisuutta. Teosten materiaalina voi olla nahka tai tuhka siinä missä akryyliväri tai keramiikkakin.

Tiina Rajakallion töissä on nähtävissä ihmisiä, eläimiä ja kasveja elämänkaarensa eri vaiheissa. Rajakallio käsittelee arkisten kuvien kautta ja hiljaisten tarinoiden muodossa olemassaolomme peruskysymyksiä. Hän pohtii aiheita kuten elonkehä, ihmisyyden eri puolet, ajan kerrokset ja millaisen jäljen me jätämme ympäristöömme. Viime vuosina Rajakallio on käyttänyt töissään paljon intarsiatekniikkaa, pyrkien löytämään oman tapansa hyödyntää sitä koruteoksissa. Intarsialla tarkoitetaan perinteisesti huonekaluissa ja huonetilojen koristelussa käytettyä puuviilukoristelua, jossa on eri puulajien väritystä ja kuviointia hyödyntäen muodostettu mosaiikkimainen kuva. Viilutöiden oheen on syntynyt myös virkattuja ja puusta veistettyjä teoksia.

Vaikka taiteilijoiden työvälineet ja tekniikat ovat erilaisia, ovat aiheet – muistot, katoavaisuus ja luonnon kiertokulku – luettavissa molempien töistä. Näyttely on teoskokonaisuus, jossa itsenäisesti työstetyt teokset toimivat vuoropuhelussa keskenään valottaen yhteistä aihepiiriä kumpaisellekin taiteilijalle ominaisesta näkökulmasta. Molemmilta taiteilijoilta on esillä sekä aiemmin valmistuneita, että juuri tähän näyttelykokonaisuuteen suunniteltuja teoksia.

Esillepano muodostaa hieman epätodellisen, hiljaisen odottavan, mutta eletystä elämästä muistuttavan tilan. Galleriaan rakennettu esinekooste muistuttaa vanhan tavan mukaisesti valkoisin kankain suojatuista huoneista toviksi tyhjilleen jätetyissä paikoissa. Helmikuun näyttelyajankohta, valon lisääntyessä vähitellen kohti kevään kynnystä, johdattaa kohti aikaa, jolloin ikkunaluukut taas avataan, tomuiset lakanat huonekalujen päältä poistetaan ja elämä jälleen pääsee täyttämään huoneet.

Pirita Lautala on mikkeliläinen kuvataiteilija. Hän on suorittanut kuvataiteilijan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon LAB-ammattikorkeakoulussa vuonna 2021, valmistunut kuvataiteilijaksi Lahden Taideinstituutista vuonna 2011 ja ohjaustoiminnan artenomiksi Kankaanpään Opistosta vuonna 2002. Kuvataiteilijana Lautala on toiminut vuodesta 2004 lähtien. Lautala työskentelee omalla työhuoneella Mikkelissä, tekee aktiivisesti yhteistyötä muiden visuaalisen alan ammattilaisten kanssa ja on mukana eri näyttelytyöryhmissä.

Tiina Rajakallio on lappeenrantalainen korutaiteilija. Hän suoritti vuonna 2008 Tukholman Konstfackin metallilinjalla ylemmän korkeakoulututkinnon (MFA) ja valmistui kiviesine- ja korumuotoilun artenomiksi Lappeenrannassa Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun taideteollisuuden yksikössä vuonna 2005. Rajakallio on Korutaideyhdistyksen yksi perustajajäsenistä ja toimii Kaakkois-Suomen Taidekäsityöläiset Täky ry:n puheenjohtaja. Rajakallion teoksia löytyy kansainvälisistä yksityiskokoelmista, CODA Apeldoorn museosta Hollannista, sekä Suomen taideteostoimikunnan ja Korutaideyhdistys ry:n kokoelmasta.

Näyttely koostuu teoksista, jotka ovat alitajunnan löydöksiä. Teos alkaa mielessä ja kehossa ennen kuin sitä edes tiedostaa. Alussa on levoton sekoitus tunteita, havaintoja nähdystä ja koetusta. Maalausprosessin nopeus on sitä, että kuinka rohkea uskaltaa olla. Työskentely on useasti hidasluonteista ja aikaansaamatonta. Pienempää teosta tehdessä on helpompaa tehdä nopeita ratkaisuja. Isoissa teoksissa sitä ikään kuin pelkää ja tulee tietyllä tavalla muuri vastaan. Tunne siitä, että kaikki menee pilalle.

Yritän hallita siveltimen vetojen elämää maalauspohjalla, ja kaikki on kiinni hyvin pienistä liikkeistä. Joskus on selvä käsitys siitä, miten haluaisin maalata, mutta käteni ei suostunut tottelemaan mieltäni. En aina pääse perille mitä haluan kuvillani viestiä. Alitajunta tekee kuitenkin tehtävänsä. Kuva tulee ensin ja sanat vasta todella paljon myöhemmin. Istun teokseni edessä ja yritän tulkita tekemääni. Saatan yllättyä.

Taiteen tekeminen vahvistaa identiteettiäni ja tuntuu kuin tekisin löydöksiä itsestäni. Ilman luovaa työskentelyä en pystyisi olemaan.

Työskentelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan osasto

Liisa Tarleena Öhman: Lymyillään kun tavataan

Lymyillään kun tavataan koostuu keraamisista veistoshahmoista, jotka nojaavat omaan onneensa. Pienet vilpittömät ihmishahmot lohduttavat itseään pussin viimeisillä juustonaksuilla ja koristamalla korvansa kyntteliköin. Ne puristuvat tehokkuusvaatimusten ja self help -hyllyjen väleihin, koettavat onneaan peleissä ja rakkaudessa, liukastelevat toivon ja epätoivon rajalla ja luisuvat pää edellä kohti paniikkiratkaisuita. So Long -teossarjassa sukupuuttoon kuolleet eläinlajit pesivät ihmisten hiuksissa, kietoutuvat raajojen ympärille ja nakertavat reittinsä takaisin elintiloihin, jotka niiltä on viety.

Veistoshahmojen lisäksi näyttelyssä on esillä kirjasinkasti, jonka yli sata pientä keraamista osaa esittävät arkisia aarteita sokeripalasta elokuvalippuun ja tammenterhosta hiustupsuun.

Liisa Tarleena Öhman (s. 1987) on tamperelainen kuvataiteilija. Hänen työskentelynsä pohjana on pyrkimys ymmärtää inhimillisiä tarpeita ja tunteita, kuten häpeää, pelkoa ja unelmia. Siloisuuden sijaan häntä kiinnostavat pienet sopimattomuudet, inhimilliset erehdykset ja lempeän musta huumori.

”Toinen luonto – kuolematon”
seinäveistoksia

Tämä näyttely jatkaa Toinen luonto näyttelysarjaa. Sarjan ensimmäinen osa ”Toinen luonto – häpeä” on esillä Oulussa Galleria 5; dessä samaan aikaan.

Näyttelysarjan taustaa:

”Lapsuudesta saakka olen kantanut sisälläni kolmea suurta taakkaa, joista tuli pitkäksi aikaa minuuteni määritteleviä osia. Kokemani turvattomuuden tunne lapsena sai minut tuntemaan itsestäni häpeää, pelkoa maailmaa kohtaan ja riittämättömyyden tunnetta.

Uskonto ja vankkumaton vahva ja vääristynyt usko jumalaan on ollut aina läsnä elämässäni. Usko jumalaan, joka rankaisee heti väärästä ajatuksesta, ja tunne siitä, ettei koskaan ole tarpeeksi hyvä – ja lopulta mikään, ei tule riittämään taivaspaikkaan ja ikuiseen elämään.

Onko ainut tie pelosta pois ja itsensä rakastamiseen minun ulkopuolellani, hahmossa, joka tarkkailee minua, ja minä olen tehty hahmon kuvajaiseksi – katsonko peilistä itseäni tai Jumalaa?

Voinko hyväksyä itseni riittämättömänä ihmisenä, joka pelkää, tekee virheitä, häpeää ja on vain inhimillisten tunteiden vyyhti – voinko oppia rakastamaan itseäni itseni vuoksi ilman taivaallista väliintuloa, joka sen minulle mahdollistaa?

Lappeenrannan teoksissani käsittelen pelkoja ja peloista syntyviä tuntemuksia. Pelot sitovat meitä menneeseen ja estävät olemasta juuri sellaisia kuin olemme. Mitä tapahtuu, kun päästää irti peloista, syntyykö uudestaan kuolemattomana.

Käsittelen teoksissa suurinta omaa pelkoani – kuolemaa ja sen mukana tulevaa muutosta. Haluan opetella ymmärtämään sitä ja kohdata sen.

”Raajani hapuilevat kiintopistettä ja kasvavat osaksi ympäröivää luontoa, pysähdyn ja annan itseni sammaloitua. Palaudun osaksi luontoa. Olen kuolematon.”

Uusissa teoksissani on vahvasti läsnä herkkyys ja hauraus. Ne avaavat aistit ja mielestäni ripaus herkkyyttä on olennainen osa kuolemattomuuden reseptiä.

@anuhalmesmaa.art / www.anuhalmesmaa.carbonmade.com

Turun kaupunki tukee näyttelyä

Äitiydestä,
pesistä,
rauhan kyyhkyistä,
kuolemasta,
sodasta,
turvasta,
maaperästä, jonka puolesta eletään ja jonka puolesta kuollaan.

Näyttely käsittelee elämää, äitiyttä, vanhemmuutta ja turvaa sekä niiden vastakohtia sotaa, kuolemaa, pakoa ja pelkoa. Sotiin ja konfiikteihin liittyy aina kodin jättämisen kokemuksia, jotka ovat ajasta riippumatta samaistuttavia. Näyttelyssä käsitellään aihetta eri tavoin ja eri tekniikoin, vapaasti assosioiden ja symbolien avulla.

Idea kokonaisuuteen tuli heti herättyäni 24.2.2022 aamulla ja kuulin sodan alkaneen. Ensimmäinen ajatukseni oli äidit ja kuinka Ukrainassa kuolee koko ajan jonkun lapsia. Jokainen sotilas ja siviili on jonkun lapsi. Joku on heidät tuskalla synnyttänyt ja rakkaudellaan hoivannut tähän maailmaan selviäviksi. Tappaminen on synnyttämisen vastakohta ja oman lapsen kuolemaa pelkää jokainen äiti.

Sodassa kaikki ovat lopulta häviäjiä. Molemmille puolille jää traumoja, jotka ulottuvat monta sukupolvea eteenpäin. Ukrainan sodan uhreja ovat myös sotilaiden syntymättömät lapset.
Kirjaimellisesti ihmiset sotivat maasta: maaperästä, kivistä, kallioista, mullasta, peltomaasta, hiekkakentistä ja pihapuutarhan mullasta. Maan takaa paljastuu muut arvot: demokratia, vapaus, ihmisoikeudet, uskonto, päätösvalta ja niin edelleen. Myös Suomen maaperästä on sodittu hyvin verisesti. Kaikki paha ei tapahdu aina ulkomailla, ja historia on osoittanut että myös suomalaiset pystyvät tappamaan hyvin raa’alla tavalla. Meissä kaikissa on siihen kyky. Sivistys on sitä, että teemme kaikkemme, ettemme siihen ryhtyisi.

Jatkan aiheen parissa työskentelyä ja toimin yhteistyössä Ukrainasta Suomeen muuttaneiden kanssa. Kerään tarinoita kodin jättämisen tematiikasta. Jos haluaa osallistua projektiin, minuun voi olla yhteydessä.

www.hannakoikkalainen.com 

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus