admin

Jussi Järvisen näyttelyssä ”Muut” ihmiset ja muut eläimet ovat tiiviisti yhteenkietoutuneita toisiinsa. Heidän vuorovaikutteiseen suhteeseensa liittyy ristiriitaisuutta: läsnä ovat yhtä aikaa niin hoiva kuin väkivalta. Näyttely lähestyy kumppanilajien suhteita esimerkiksi ruumiillisuuden, ruuan ja eläinteollisuuden kautta. Kriittisen tarkastelun kohteena ovat myös näihin kytkeytyvä valta ja normatiivisuudet, esimerkiksi sukupuolen näkökulmasta. Millaisia sukupuolittuneita merkityksiä annamme ruualle tai mitä tapahtuu, kun muunlajinen eläin häivytetään paloitellen hänet konkreettisesti ja kielellisesti ”herkulliseksi ruuaksi”?

Näyttelyssä kyseenalaistetaan ihmiskeskeisyys, joka asettaa ihmisen muiden eläinten, ja koko muun luonnon, yläpuolelle. Eläinteollisuuteen ja ruumiisiin kytkeytyviin normatiivisuuksiin liittyvän väkivallan lisäksi tekstiilistä, metallista ja soijavahasta valmistetuissa teoksissa yhdistyy hoivan ja utopioiden teemat esimerkiksi pehmeiden materiaalien ja muistomerkkeinä toimivien lihakoukkujen kautta. Näyttely leikittelee utopialla maailmasta, jossa suhde muihin ei perustu väkivallalle, vaan hoivalle ja huolenpidolle – utopialla toisenlaisesta todellisuudesta ilman ruumiiden väkivaltaista kontrollointia.

Jussi Järvinen (s. 1993) on Helsingissä asuva kuvataiteilija, joka työskentelee korutaiteen ja kuvanveiston parissa. Hän keskittyy tällä hetkellä työskentelyssään erityisesti monilajisuuteen ja ihmiskeskeisyyden kyseenalaistamiseen, sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen queer-näkökulmasta. Järvinen on valmistunut kuvataiteilijaksi (AMK) Saimaan ammattikorkeakoulusta Imatralta, kuvataiteen maisteriksi Göteborgin yliopistosta sekä humanististen tieteiden kandidaatiksi taidehistoriasta Helsingin yliopistosta.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

”Näyttelyn teemoja ovat rakkaus, ihmisen ja luonnon välinen suhde ja oikeus olla oma outo itsensä.

Näyttelyssä toistuvat tietyt aiheet: ihmisvartaloiset, lintupäiset hahmot, ihmiskasvoiset linnut ja naamiokasvoiset hahmot, joissa myös toistuu naamion linnunnokkamainen muoto.

Ihmisen ja eläimen sekoittaminen ei ole mitään uutta – jo kivikaudelta on löytynyt mammutin syöksyhampaasta kaiverrettu veistos, jolla on ihmisen vartalo ja leijonan pää. Teos on tutkimusten mukaan noin 40 000 vuotta vanha. Myös esimerkiksi muinaisen Egyptin jumalat kuvattiin ihmisvartaloisina mutta eläinpäisinä, ja sama ihmisen ja eläimen sekoittamisen teema toistuu muun muassa muinaisen Kreikan taiteessa ja mytologioissa. Aihe on siis kiehtonut ihmisiä kymmenien tuhansien vuosien ajan. Itseäni aihe kiehtoo myös luonnonsuojelullisista näkökulmista: Ihmisen ja luonnon välisen suhteen pohdinta on hyvin ajankohtaista ja välttämätöntäkin meidän ajassamme.

Länsimaisessa ajattelussa eläimet ja eläimellisyys ovat usein olleet negatiivisia, jopa paholaismaisia asioita. Minun töissäni eläimellisyys kuitenkin näyttäytyy positiivisena, jopa pyhänä asiana. Luontoyhteys, eläimellisyys ja eläimet ovat portti suurempaan tietoisuuteen.

Ammennan paljon taidehistoriasta. Töistäni voi löytää vaikutteita ainakin symbolismista, surrealismista ja pointillismista. Poimin vaikutteita myös elokuvista ja erilaisista käsityötekniikoista.

Viime vuosina mieleisin tekniikkani on ollut erilaiset sekatekniikkakokeilut paperille. Erilaisten välineiden yhdistäminen mahdollistaa erilaisten käsialojen yhdistämisen samaan työhön. Akvarellin keveys, nestemäisen tussin sulavuus ja kuivapastellin mehevyys samassa työssä on tämänhetkinen suosikkiyhdistelmäni. Kuitukärkikynä mahdollistaa pikkutarkan työskentelyn.

Pohdin töissäni myös oikeutta olla oma itsensä.

Sain noin kolme vuotta sitten tarkkaavuushäriödiagnoosin. Tänä keväänä, 42-vuotiaana, sain autismidiagnoosin. Minulla on siis oudot aivot. Tämä tieto on käynnistänyt positiivisen prosessin.

Ja rakkaus – en piirrä enää vain itseäni, vaan minulla on muusa ja malli, toinen kummallisena pidetty ihminen, jonka kanssa minulla on yhteys.

Olemme outoja ja onnellisia. Freaks.

Olen kotoisin Joutsenosta, mutta noin 15 vuotta olen asunut ja työskennellyt Oulussa.”

VARIANTIT

”Tuhon jälkeen oli pitkään hiljaista. Hiljalleen elämä palasi. Tuhkan peittämä maisema sai värejä. Ilmaantui uusia muotoja.

Elämän kipinä ei ollut koskaan sammunut. Suojaisissa koloissa, syvällä tuhon ulottumattomissa se oli hehkunut vaimeana, kun hävitys pyyhki entisen maan pinnalta.

Muodot kehittyivät edelleen. Vailla tarkoitusta ja päämäärää ne kasvoivat ja kurottivat kohti aurinkoa, joka ajan kuluessa alkoi jälleen lämmittää paksujen pilvien lomasta.

Variantit olivat saapuneet.

Olen pohjoiskarjalainen kuvataiteilija. Jo opiskeluaikoinani enimmäkseen maalasin ja käsittelin töissäni arkea. Teoksiini ujuttautuivat jo silloin mukaan vanhat tekstiilit, matot ja vanhat soivat lelut. Työskentelen tällä hetkellä enimmäkseen veistosten parissa, joihin nuo arjen tarpeettomat ylijäämät ovat myös tulleet mukaan.

Variantit-teoskokonaisuus on lähtenyt rakentumaan vuoden 2022 aikana sillä ajatuksella, että mitään uusia materiaaleja ei osteta vaan ne haalitaan käytettyinä jostain. Veistosten lähtöideana ovat olleet erilaiset puunoksat, vanhat maalit ja kierrätysmateriaalit, sekä niiden ”jalostaminen”. Näin syntyivät ensimmäiset variantit.

Variantit ovat ihmisten jälkeen kehittyneitä elämänmuotoja, joissa on kasvien ja hyönteisten piirteitä. Ne kehittyvät ja kukoistavat eri muodoissa ja väreissä.

Asun perheeni kanssa vaaran laella Pohjois-Karjalassa. Taiteen tekemisen ohella fileoin lahnoja työkseni.”

Laura Kopio: Emma Eats Bread and Butter

Laura Kopion (s.1981) taiteellisen työskentelyn lähtökohta on valtaan ja väkivaltaan liittyvien ongelmien tutkiminen filosofisina kysymyksinä, maalauksen keinoin. Teoksissaan hän pohtii näkymättömiin jäävää kärsimystä ja väkivallan tuottamia yhteiskunnallisia ongelmia, sekä historiaan ja muistamiseen liittyviä kysymyksiä vallan näkökulmasta. Hänen työskentelynsä keskiössä on yhteiskunnallisten valtasuhteiden muotojen, mekanismien, rituaalien ja vaivihkaisten yhteyksien tutkiminen ja purkaminen. Kopio on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun taideakatemiasta ja opiskellut Jyväskylän yliopistossa taidehistoriaa ja filosofiaa.

Emma Eats Bread and Butter koostuu erikokoisista, pääosin öljyllä kankaalle maalatuista teoksista.

Tarkastelen taiteellisessa työskentelyssäni valtaa ja sen eri muotoja, sekä näistä aiheutuvaa inhimillistä kärsimystä. Kokonaisuutta kannatteleva teema kiteytyy saksalaisen ajattelijan ja säveltäjän Theodor Adornon ajatteluun ja sen voi kiteyttää lauseeseen “Kaiken totuuden ehto on tarpeessa antaa kärsimykselle ääni.” Adornossa ajattelijana minua kiehtoo paitsi hänen ajatuksensa, myös kykynsä kirjoittaa taiteesta tavalla jossa tulevat näkyväksi ne historialliset olosuhteet, joissa keskeiset tämän vuosisadan filosofit ja esteetikkot kirjoittivat. Hänen ajattelustaan hahmottuu lisäksi laajempi intellektuellin tehtävä, hetkenä, jolloin modernin utooppiset horisontit katosivat.

Teoskokonaisuus on katsaus rooliin rakenteen näkökulmasta: Ihmisyyteen naiseutena sen moninaisissa muodoissa, maailmassa, jossa rooli ihmisenä on edelleen jotain, jonka joku muu kuin nainen tai naiseksi itsensä määrittävä määrittelee tai haluaa määritellä. Mitä naisina olemme, mitä saamme olla, kenelle, kuinka paljon ja millä tavalla?

Teoksissani sukupuoli korostuu erityisesti luokkakysymysenä. Aihe näyttäytyy roolien kautta myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena asemana, siinä miten toiseutetut (ei sukupuolen kautta itse valitut) roolit ovat yhä leimallisia ja ylhäältäpäin annettuja. Pohdin teoksissani esitettyjen hahmojen kautta tai muodossa luokkayhteiskuntaan piilotettua sortavaa rakennetta, jota kapitalistinen järjestelmämme tukee mm. naisiin kohdistuvana taloudellisena epätasa-arvona ja väkivaltaisena kohteluna, niin konkreettisesti kuin rakenteellisella tasolla. Ihmisenä oleminen näyttäytyy yhteiskunnan valtasuhteiden muodossa ja tästä aiheutuvan sortavan rakenteen kautta laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä, jonka muotoja, mekanismeja ja rituaaleja teoksissani käsittelen.

Pyrin maalausteni avulla nostamaan esille piiloon jääviä laajempia vallan ilmenemismuotoja, sekä näistä vallankäytön muodoista seuraavia ongelmia. Olen pyrkinyt tuomaan esiin naisiin liitettyjä asemointeja ja historiaan ja nykypäivään kytkeytyviä kysymyksiä sortavan rakenteen näkökulmasta. Elämme maailmassa, jossa heikkous, toimeentulemattomuus ja epäonnistuminen nähdään yksilön valintana. Luokkaerojen häivyttäminen yksilön valinnoiksi on yhteiskunnan tapa piilottaa heikommassa asemassa olevien ongelmat pois silmiemme edestä.

Alati muuttuva ja ajoittain hajoava pyrkimykseni on kuvata ihmisluonnon ristiriitaa yksityisen sekä jaetun sosiaalisen todellisuuden välille rakentuvien paineiden ristiaallokossa.

Jäljet Kylästä Näyttelyn lähtökohtana on ollut imaginaarinen ja anonyymi Kylä pihoineen, maisemineen, nurkkineen ja kulkijoineen. Kylä, jota olen tutkinut intensiivisesti nyt reilun vuoden ajan, on sekä konkreettinen paikka että symboli. Kuvientakaiseen piiloutuu ajallisia kerrostumia ja tapahtumia, jotka ovat läsnä valittujen yksityiskohtien verran kuin varkain pyydystettyinä. Näyttelyn maalaukset sekä esineinstallaatio ovat eräänlaisia tihentyneitä tunnelmia kaappaavia vihjeitä ja pysäytyskuvia. Syrjäisillä pihoilla kohdatut ihmiset ja eläimet välttelevät kontaktia, mutta eivät suoranaisesti pakene paikalta. Kun takamaille hylättyjä paikkoja ja esineitä vilkaisee lähtiessään olkansa takaa, saattaa niiden havaita muuntuneen ja liikahtaneen ja näkymä tuntuu äkisti toiselta. Arkinen ja tunnistettava kiertyvät kuvitteelliseen sekä haamumaisiin jälkiin muistinvaraisesta ja henkilökohtaisesta.

Vaikka teokset eivät pohjaudu mihinkään tiettyyn kylään tai sijaintiin, ovat toistuvat vierailuni länsivirolaisella saaristomaaseudulla vaikuttaneet merkittävästi työskentelyyni ja paikkatajuuni. Muun muassa keskuksen ja periferian käsitteitä tutkinut Marko Leppänen hahmottaa paikkatajun eirationaaliseksi: se on spontaani, kokonaisvaltainen psykofyysinen tuntuma, jonka vaikutuksesta yksilö kerta toisensa jälkeen suuntautuu kohti tiettyä paikkaa tai välttelee sitä. Joissain tapauksissa molemmat voivat tapahtua yhtä aikaa ja veto on kahdensuuntainen. Näyttely on syntynyt tähän kytkeytyvän prosessin seurauksena.

Silja Uuttula (s.1988 Savitaipaleella) on vuonna 2022 Vapaasta Taidekoulusta valmistunut taidemaalari. Aiemmalta koulutukseltaan hän on filosofian maisteri perinteentutkimuksen oppiaineesta. Tällä hetkellä Uuttula asuu ja työskentelee Joensuussa. Uuttulan keskeisin työväline on öljyväri, jonka lisäksi hän käyttää erilaisia piirtimiä. Juuri nyt hän on erityisen kiinnostunut tilojen, maisemien ja näkymien kautta virittyvistä tunnelmista, jotka viettävät moneen suuntaan. Jäljet Kylästä on Uuttulan neljäs yksityisnäyttely.

Näyttelyä on tukenut Suomen Taideyhdistys.