Roikka

Kummitustarina on pitkäaikainen dokumentaarinen taidevalokuvasarja, joka kertoo kehitysvammadiagnoosin saaneen nuoren kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, siitä miltä tuntuu elää kehitysvammaisena kasvukipuineen. Siitä, miltä tuntuu kun kehitysvamma ei olekaan näkyvä. Siitä, miltä tuntuu, kun ei tule aina nähdyksi tai kuulluksi. Siitä, miltä tuntuu kun haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Silti samalla pysyä näkymättömänä. 

Kuvissa oli tärkeää säilyttää nuoren yksityisyys, siksi hän esiintyy kuvissa valkeaan kankaaseen pukeutuneena. Kangas paitsi säilyttää lapseni yksityisyyden, mutta myös luo kuvan päähenkilöstä kummitushahmon, joka korostaa näkymättömyyttä, kehitysvammaisuuteen liittyvää stigmaa ja ennakkokäsityksiä.

Valokuvaprojekti on yhteistä vuoropuhelua aiheesta ja näkyväksi tekemistä ja kertoa etteivät kaikki vammat ole näkyviä. Projekti jatkuu siihen asti kunnes nuori on täysi-ikäinen tai siihen asti kunnes hän päättää sen loppuvan.

Kuvilla kerron oikean elämän kummitustarinaa.

Jasmin Lier on Lappeenrannassa asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hän työskentelee pääsääntöisesti valokuvauksen parissa ja erityisenä mielenkiintona ovat mustavalkoiset valokuvat.

Näyttelyä on tukenut Etelä-Karjalan Kulttuurirahasto. 

Taiteilijan kotisivut

”Tämän päiväinen hankala tilanne maailmalla pakottaa miettimään uudestaan yhteiskuntaa, ihmisten oikeuksia minun kotimaassani. Avasin vanhan albumin taideammattiopiston ajalta, missä piirrustukset, niin kuin muistinkirjassa kertovat kokemuksistani haastavasta ajasta Neuvostoliiton viimeisinä vuosina. Ajattelen niin, että jos tarkkaillaan lähihistoriaa, on mahdollista ymmärtää meidän nykymaailmaa.

Vanhojen 1990-luvun lyijykynäpiirustuksien avulla olen piirtänyt uudet teokset. Uusi versio on syntynyt vähitellen. Jokainen piirrustusyhdistelmä muodostuu kahdesta osasta, vanhasta piirustuksesta ja uudesta täydentävästä osasta. Kirjat luetaan vasemmalta puolelta oikealle ja minäkin pyrin lukemaan omia piirrustuksia 1990-luvulta läpi ja siirtää seuraavalle tyhjälle sivulle. Aika, etäisyys kotimaasta, auttaa käsitellä ja analysoida lyijykynän jälkeä vanhoissa piirustuksissa, löytää selvän yhteisen teeman niissä ja paljastaen sen uuden puolen teosten todellisella symbolilla. Vahvistaa kokemuksia taiteella ja tehdä niistä täysivaltainen aukeama muistikirjassa.

Vanhat piirrustukset kuvailevat tunteita nuorisolla viimeisinä Neuvostoliiton vuosina. Silloin heräsi voimakkain epäluottamus viranomaisille ja vallanpitäjille. Ihmiset vaativat muutosta. Neuvostoliiton rockmuusikko Viktor Tsoi nousi silloin suureksi tähdeksi 1990-luvulla. Hän oli Kino-yhtyeen keulahahmo, laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. Kino saavutti aikanaan suurta kansainvälistä suosiota poliittisilla lauluillaan, jotka vetosivat erityisesti nuorisoon.”

Näyttelyn nimi juontaa nihilistisestä välinpitämättömyyden ilmauksesta, ”Après nous, le déluge”, jonka sanotaan olleen Kuningas Ludvig XV tokaisu suosikilleen, Madame de Pompadourille. Ilmaisu voi myös ilmaista tuhon ennustamista, ei pelkästään piittaamattomuutta kaikesta, mitä tapahtuu sen jälkeen kun ihminen on poissa. Yhteiskuntakriittisen ja mustalla huumorilla sävytetyn näyttelyn kaikilla teoksilla on kulttuuri- tai taidehistoriallinen viite. Taidehistorian esimerkkiteoksia tarkastelen sukupuoliteorian ja hahmopsykologian kautta. Esillä on metallista, vanerista ja mdf:stä valmistettuja reliefejä ja veistoksia.

”Kirsimaria E. Törönen on piirtäjä, joka on irrottautunut paperilta ja kuljettanut piirrokset mukanaan eri materiaaleihin. Hän tulkitsee teoksissaan taide- ja kulttuurihistoriaa nostamalla aiheen esiin viivalla. Viivasta kasvaa symboleja, joissa näkyy ihmisen tarve ymmärtää ja selittää kokemaansa maailmaa. Tämän inhimillisen tarpeen konkretisointi on Törösen teosten keskeinen sisältö.”

– Veikko Halmetoja, kriitikko

Pois metsästä, arktiseen atlantikseen, pohjoisen elämää sykkiviin kaupunkeihin, meren alaisiin maailmoihin. Sannu Vaaralan näyttelykokonaisuus pohtii veden alle piilotettua pohjoisesta näkökulmasta meri -teeman kautta. Meri on sekä konkreettinen viittaus pohjoisiin meriin että symboli suurille vesille ja voimille. Ihminen pyrkii hallitsemaan voimia, mutta nöyrtyy sovittamaan elämäänsä niiden mukaan. Meri on yhdistävä tekijä monissa aikakautemme keskusteluissa: tapahtumapaikkana, mysteerinä ja symbolina. Arctic Atlantis I ja II tekstiilireliefeissä Atlantis on urbaani vedenalainen maailma. Meren henki -installaatio hengittää pohjoista ilmaa ja tuulia. Näyttelykokonaisuuden teoksissa yhdistyvät eri aikojen kokemukset elämänpiiristä ja ympäristöstä. Läsnä on sekä ihminen, että tuntematon luonto. Pohjoisessakin on veden alle jäänyttä. Voiko piilotettu tulla jälleen esiin, jos niin minkälaisena?

Näyttelykokonaisuuden teosten värimaailma ja muotokieli on urbaani. Kolmiulotteiset tekstiitaideteokset kutsuvat läsnäoloon ja tarkempaan tutkiskeluun, mikä on mahdollista vain paikan päällä. Osaan näyttelyn teoksista on mahdollisuus koskea ja havaita asioita, joihin kuvan kautta ei ole pääsyä. Teokset on toteutettu ompelun, kirjonnan ja maalaamisen tekniikoita soveltaen pääosin kierrätystekstiileistä. Aikaa vievien teosprosessien äärellä Vaarala on pohtinut visuaalisen taiteen arvoa ja kestävyyttä sosiaalisen median nopeatempoisessa kuvan kulutustahdissa. Häntä haastaa ajatus siitä, voiko taidetta ylikuluttaa, mikäli sen arvoa ei pysähdy tuntemaan?

Vaarala on Rovaniemellä ja Kittilässä työskentelevä tekstiilitaiteilija. Materiaaliset lähtökohdat ja uusien tekstiilimateriaalien mahdollisuuksien tutkiminen ovat Vaaralan työskentelyn kantavia teemoja. Hän pyrkii käyttämään mahdollisimman paljon kierrätettyjä tekstiilejä ja materiaaleja. Hän on tutkinut taiteilijan työssään erilaisia tapoja käsitellä kankaita ja kokee materiaalin kunnioittamisen tärkeäksi. Hän haluaa tehdä uuden näköisiä teoksia, joissa menneet käyttötarkoitukset avautuvat vasta lähemmin tarkasteltuna. Vaarala on osallistunut aktiivisesti näyttelyihin ja tapahtumiin sekä pitänyt yksityisnäyttelyitä eri puolilla Suomea. Hän on jäsenenä Kirjotut kannat-kollektiivissa, joka uudistaa perinteista peittokirjontaa kantaaottavilla tekstiilitaideteoksilla. Vaarala tekee tanssitaiteilija Elinan Tähtelän kanssa kaupunkitaidetta; Moving Blooming Walls saa alkunsa Oulussa kesällä 2024.

Unravel-näyttely on purkautumista, repsottamista ja valumista.
Sen olennot ovat tuoneet itsensä esille haavoittuvaisina, paljastaen sisimpiä tunteitaan maailman voimien repien niitä eri suuntiin.

Näyttelyn teokset on tehty käyttäen eläinten kalloja ja orgaanisia materiaaleja esittäviä tekstiilejä. Monien niiden mallina on ollut pinnan alla piileksivä lihaksisto kudoskimppuineen, joka nyt muiden sisäelimien ja tunteiden kanssa purkautuu ja valuu esille räikeänä rihmastona.

Timo Höyssä (s.1991) on Vesilahtelainen kuvataiteilija joka nykytaiteen varjolla näpertelee leikkimielisesti eläinten kalloilla, käsityöperinteillä ja millä ikinä käsiinsä saa. Höyssän viime vuosien teokset ovat tutkineet kallokuvaston ja poistotekstiilien avustamana ihmisen suhdetta elämään sekä sen herättämiin moninaisiin ajatuksiin.

Näyttely Alastomat kuuset ja muita runoja koostuu installoiduista ääni- ja prosessitaideteoksista. Näyttelyn polttopisteessä ovat aseemiset runouden kirjoitustavat: alluusiot metsäpuheeseen, kirjoituksiin puusta, animistinen puupuhe, hyönteiskaiverrukset.

Teosten teema ja sisältö kytkeytyvät käytettyihin materiaaleihin. Näyttelyn kuuset ovat naapurustosta joulun 2022 jälkeen kerättyjä joulukuusia jotka on kuorittu paljaaksi. Kuuset ovat näyttelyssä installoituna, ne ovat osa performanssia sekä toimivat ääniteoksen äänimateriaaleina. Kuorittujen joulukuusten oksat soivat selkeillä sävelillä. Kuusen oksilla soitetun minimalistisen äänityön sävelkorkeutta ei ole korjattu tai muokattu.

Teosten hyönteiset ovat kuolleina löydettyjä. Käsintehtyjen papereiden materiaalit ovat kotitalouden musteetonta pahvijätettä. Liima, jolla kuolleet hyönteiset on kiinnitetty paperiin ja joilla työt on koostettu, on perunajauhosta ja vedestä keitettyä liisteriä. Siemenpaperit sisältävät muinaistulokkaita sekä alkuperäisiä kasveja (rantakukka, puna-apila, ruiskaunokki, puna-ailakki, pietaryrtti, mäkitervakko, purtojuuri, käenkukka, metsäkurjenpolvi, ruusuruoho, päivänkakkara sekä suojaheinät).

Kaikki näyttelyn teokset ovat biohajoavia ja ne päätyvät maatuviksi, istutettaviksi tai kylvettäviksi eri paikkoihin.

Marika Hyvärinen on Sibelius-Akatemiasta 2015 musiikin maisteriksi valmistunut ääni- ja säveltaiteilija. Hän työskentelee äänitaiteen, kokeellisen musiikin, prosessitaiteen ja esittävän taiteen kentillä. Taiteen polttopisteessä on ääni, jota hän lähestyy monialaisesti. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat katoavat äänet sekä lahoava ja maatuva taide sekä näiden elementtien yhdistäminen. Hyvärinen ei halua jättää maailmaan jälkiä. Suurin osa hänen taiteestaan maatuu ja lahoaa, kukkiikin.

Minna Mänttäri: Lukutoukka

Lukutoukka on taiteilija Minna Mänttärin henkilökohtainen rakkaudentunnustus pitkäaikaisimmalle elämäntoverilleen. Taidekeskus Idän Galleria Riutta muuntuu kolmen viikon ajaksi pieneksi lukusaliksi, kirjakammariksi, johon juuri sinut on kutsuttu mukaan lukemaan, olemaan yhdessä hiljaa. Omaa kirjaa ei tarvitse olla mukana, taiteilijan kirjahyllyn sisältö on kaikkien vierailijoiden käytettävissä.

”Lapsena en tiennyt mitään parempaa, kuin olla yksin ja lukea. Raahasin kirjastosta valtavia kirjapinoja ja ahmin ne muutamassa päivässä. Paras paikka maailmassa oli mummolan vaatehuone, johon sulkeuduin tuntikausiksi omaan maailmaani lukemaan vanhoja Seura-lehtiä. Edelleen lukeminen on minulle yksi rakkaimmista asioista. Saan kirjoista valtavasti turvaa: lukeminen lohduttaa ja pitää minut kasassa silloin kun maailma ympärillä natisee liitoksissaan.”

Teos on oodi olemiselle. Yhteiskunnassamme, jossa ihmisen arvo mitataan tehokkuudella ja tuottavuudella, on radikaali teko vain olla paikallaan ja lukea. Paperikirja kädessä on vaikeaa tehdä mitään muuta, ei voi olla hyödyksi kenellekään eikä tuottaa mitään.

Äänikirjojen suosion myötä suorittaminen on salakavalasti hiipinyt mukaan myös kirjallisuudesta nauttimiseen: kuunnellessa on niin kätevää siirtyä paikasta toiseen, jumpata, tiskata tai puuhata jotain muuta tärkeää. Kaikille elämänalueille ulottuvan multipaskaamisen ja digiähkyn seurauksena meistä on tullut entistä levottomampia ja siedämme hyvin huonosti hiljaista ja staattista olemista, jota lukeminenkin vaatii.

Emme me tarvitse enää lisää ruutuja ja jatkuvaa meteliä, me tarvitsemme hiljaisuutta ja paperille painettuja sanoja.

Teos nostaa lukulampun valokeilaan ihmiskunnan sivistykselle ja tulevaisuudelle elintärkeän asian, joka uhkaa jäädä kaiken hälinän ja pöhinän jalkoihin. Se toteuttaa myös tekijänsä unelman: kun saisi vain olla rauhassa ja lukea.

Lukutoukka on toteutettu yhteistyössä lappeenrantalaisen Hyötyhallin kanssa. Teokseen kuuluvat huonekalut ovat lainassa kierrätyskeskuksesta ja palautuvat sinne myyntiin.

Minna Mänttäri (s.1979) on lappeenrantalainen taiteen ja kulttuurin monipuolinen ammattilainen: muun muassa valokuvaaja, kirjoittaja ja esiintyvä taiteilija. Kuvataiteilijaksi hän valmistui Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Hän on kiinnostunut ilmiöistä, ihmisistä, kissoista, sipseistä ja elämän ihmettelystä.

itseminnamanttari.com

Instagram: @minnamanttari

Pressikuvat: Marita Räsänen

Pirita Lautala kertoo teoksillaan tarinaa viitteellisin ja pelkistetyin elein. Teemana on usein kaipuu johonkin tavoittamattomaan – poissaolo, luopuminen ja muistot sekä muistista nousevat kuvat. Tietyt symboliset hahmot esiintyvät Lautalan teoksissa toistuvasti, eri tekniikoin toteutettuina. Taustalla on usein vaikeasti määriteltävä tunne: jokin, joka väistää sanoja ja liittyy poissaoloon, menneeseen ja menetettyyn. Lautala hyödyntää teoksissaan käsityöläistaustasta kumpuavaa materiaaliteknistä osaamista: maalaukset voivat täydentyä esimerkiksi virkkuuelementeillä ja olla myös osa tilallista teoskokonaisuutta. Teosten materiaalina voi olla nahka tai tuhka siinä missä akryyliväri tai keramiikkakin.

Tiina Rajakallion töissä on nähtävissä ihmisiä, eläimiä ja kasveja elämänkaarensa eri vaiheissa. Rajakallio käsittelee arkisten kuvien kautta ja hiljaisten tarinoiden muodossa olemassaolomme peruskysymyksiä. Hän pohtii aiheita kuten elonkehä, ihmisyyden eri puolet, ajan kerrokset ja millaisen jäljen me jätämme ympäristöömme. Viime vuosina Rajakallio on käyttänyt töissään paljon intarsiatekniikkaa, pyrkien löytämään oman tapansa hyödyntää sitä koruteoksissa. Intarsialla tarkoitetaan perinteisesti huonekaluissa ja huonetilojen koristelussa käytettyä puuviilukoristelua, jossa on eri puulajien väritystä ja kuviointia hyödyntäen muodostettu mosaiikkimainen kuva. Viilutöiden oheen on syntynyt myös virkattuja ja puusta veistettyjä teoksia.

Vaikka taiteilijoiden työvälineet ja tekniikat ovat erilaisia, ovat aiheet – muistot, katoavaisuus ja luonnon kiertokulku – luettavissa molempien töistä. Näyttely on teoskokonaisuus, jossa itsenäisesti työstetyt teokset toimivat vuoropuhelussa keskenään valottaen yhteistä aihepiiriä kumpaisellekin taiteilijalle ominaisesta näkökulmasta. Molemmilta taiteilijoilta on esillä sekä aiemmin valmistuneita, että juuri tähän näyttelykokonaisuuteen suunniteltuja teoksia.

Esillepano muodostaa hieman epätodellisen, hiljaisen odottavan, mutta eletystä elämästä muistuttavan tilan. Galleriaan rakennettu esinekooste muistuttaa vanhan tavan mukaisesti valkoisin kankain suojatuista huoneista toviksi tyhjilleen jätetyissä paikoissa. Helmikuun näyttelyajankohta, valon lisääntyessä vähitellen kohti kevään kynnystä, johdattaa kohti aikaa, jolloin ikkunaluukut taas avataan, tomuiset lakanat huonekalujen päältä poistetaan ja elämä jälleen pääsee täyttämään huoneet.

Pirita Lautala on mikkeliläinen kuvataiteilija. Hän on suorittanut kuvataiteilijan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon LAB-ammattikorkeakoulussa vuonna 2021, valmistunut kuvataiteilijaksi Lahden Taideinstituutista vuonna 2011 ja ohjaustoiminnan artenomiksi Kankaanpään Opistosta vuonna 2002. Kuvataiteilijana Lautala on toiminut vuodesta 2004 lähtien. Lautala työskentelee omalla työhuoneella Mikkelissä, tekee aktiivisesti yhteistyötä muiden visuaalisen alan ammattilaisten kanssa ja on mukana eri näyttelytyöryhmissä.

Tiina Rajakallio on lappeenrantalainen korutaiteilija. Hän suoritti vuonna 2008 Tukholman Konstfackin metallilinjalla ylemmän korkeakoulututkinnon (MFA) ja valmistui kiviesine- ja korumuotoilun artenomiksi Lappeenrannassa Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun taideteollisuuden yksikössä vuonna 2005. Rajakallio on Korutaideyhdistyksen yksi perustajajäsenistä ja toimii Kaakkois-Suomen Taidekäsityöläiset Täky ry:n puheenjohtaja. Rajakallion teoksia löytyy kansainvälisistä yksityiskokoelmista, CODA Apeldoorn museosta Hollannista, sekä Suomen taideteostoimikunnan ja Korutaideyhdistys ry:n kokoelmasta.