Riutta

Talvipuutarha on 3d-animaationa toteutettu, koko tilan kattava videoinstallaatio, jossa toistakymmentä eri kokoisilla näytöillä tilaan sijoitettua muovikukkaa avautuu ja kukoistaa kukin oman aikataulunsa mukaan. Animaatioiden liikekieli jäljittelee kasvien kasvamista kuvaavia time-lapse videoita. Kukat kukkivat irrallisina mustalla taustalla, mutta muovipullon pinnalla näkyy heijastuksia kuvan ulkopuolelle jätetystä ränsistyneestä urbaanista ympäristöstä. Kukkien lähtökohtina ovat some-kanavilta tutut muovipulloista askarrellut kukkakoristeet.

Teoksen teemana on ihmisen suhde ja vaikutus luontoon ja ympäristtöön – erityisesti muovi, muovisten kertakäyttöhyödykkeiden ylenpalttinen käyttö, sekä ihmisen yritys päihittää luonto keinotekoisilla jäljitelmillä. Muovijäteongelman rinnalle nousee huoli biodiversiteetistä, eliöpopulaatioiden ja -lajien vähenemisestä ja kiihtyvästä joukkosukupuutosta. Teosten kuvallisena innoittajana on muovin tuottama materiaalin estetiikka, kitsch, camp ja tee-se-itse -asenne.

Silja Puranen (s.1961) on tuusulalainen kuvataiteilija,joka työskentelee monitaiteisesti välineinään video, animaatio, installaatio ja sekatekniikkateokset. Puranen on suorittanut kuvataiteen AMK-tutkinnon Lahden Taideinstituutissa ja taiteen maisterin tutkinnon Visual Culture and Contemporary Art -ohjelmassa Aalto-yliopistossa. Puranen on pitänyt kolmisenkymmentä yksityisnäyttelyä ja osallistunut kymmeniin ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla. Teoksissaan Puranen luo kriittisen katseen nyky-yhteiskuntaaan ja sen ilmiöihin.

“NORMAALIKOKOINEN SYDÄN”

”Isäni menehtyi äkillisesti marraskuussa 2020. Näyttelyn nimi viittaa vanhaan, isäni keuhkojen röntgenkuvien lausuntoon, jossa todetaan hänen sydämensä olevan normaalikokoinen. Termi kiinnitti huomioni ja todensi oman mielikuvani isästä; isä ei ollut erityisen suurisydäminen. Hän oli tavallinen ihminen jonka päätöksentekoa ohjasivat länsimainen moraalikäsitys sekä subjektiiviset intressit, ei niinkään lähimmäisenrakkaus. Hän ei ollut läsnä lapsuudessani ja oli taipuvainen erakkomaisuuteen. Mutta ei hän silti paha ihminen ollut. Elämänsä viimeisinä vuosina hänellä oli suuri osa perheeni ja lasteni elämässä ja koki varmasti lastenlastensa kautta osaltaan paikkaavansa menetettyä aikaa.

Isän asuntoa tyhjentäessä ja hänen tavaroitaan läpikäydessä, olen ottanut talteen paljon hänen henkilökohtaisia tavaroitaan sekä hänestä muistuttavia esineitä. Minun on edelleen vaikea uskoa, että kaikki tämä on totta ja nämä esineet toimivatkin ikäänkuin todisteina itselleni siitä että isää ei enää ole. Mutta vaikka hän ei enää fyysisenä henkilönä voi esiintyä kuvissani, voin silti jatkaa kuvien tekemistä hänestä ja sitä kautta löytää syvempiä merkityksiä myös tästä kokemuksesta.

Näyttely tarkastelee isyyttä kahdesta kulmasta. Yhtäältä isäni äkillistä poismenoa seurannutta hämmennystä esineiden ja tyhjiksi jääneiden tilojen kautta, jotka korostavat hänen etäistä olemusta ja ilmentävät elämän hidasta poistumista. Toisaalta omien lasteni suhdetta hyvin läsnäolevaan isäänsä ja heidän keskinäistä suhdettaan joka on hyvinkin fyysinen.”

Linda Varoma (s.1985) on Loviisassa asuva kuvajournalisti, valokuvaaja ja valokuvataiteilija. Taiteellisessa työssään hän käsittelee kotiin, perheeseen ja arkiseen elämään liittyviä teemoja ja hän on loputtoman kiinnostunut vanhemmuuden ja taiteilijuuden identiteettien rajapintojen tutkimisesta. Hän on opiskellut valokuvausta Yrkeshögskolan Noviassa 2007-2011 ja valmistunut taiteen maisteriksi Glasgow School of Artista 2014.

Näyttelyn teosmaailman maanläheinen ilmaisu lainaa muotoja ja ajatuksia metsistä ja merestä. Teokset ottavat tilaa haltuun kasvustomaisilla rakenteilla. Materiaali, kierrätetty puuvillakangas on värjätty erilaisilla luonnosta kerätyillä väriaineilla: kasvien lehdillä, kukilla, puunkuorella ja elintarvikkeiden jämillä, kovetettu mehiläisvahan avulla ja käsin muokattu. Tilaan levittäytyvässä metsän äänimaailmassa voi kuulla kasvua ja hiljaisuutta.

Elli Hukka (s. 1982) on helsinkiläinen korutaiteilija, jonka juuret ovat vahvasti Itä-Suomen metsissä. Hänen taustansa on korumuotoilussa, jota hän opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa ja Aalto-yliopistossa. Ellillä on oma yritys Helsingissä ja yli kymmenen vuoden ajan hän on työskennellyt sekä kultaseppänä että korutaiteen parissa. Hänen työnsä vaihtelee hopea- ja kultakoruista tekstiilikoruihin, veistoksiin, puettaviin teoksiin ja installaatioihin.

”Tekstiilin avulla pystyn ilmaisemaan itseäni vapaasti väreillä ja sävyillä, sekä keksimään omia tekniikoita materiaalin kerrokselliseen muotoiluun. Minulle taide on kehittymistä ja yritystä ymmärtää luontoa ja ympärilläni olevia ilmiöitä. Inspiroidun löytämistäni luonnonkappaleista, joista rakennan omia versioita. Pintojen orgaaninen liike ja materiaalin tuntu kiinnostaa minua. Ilmaisen itseäni maanläheisillä muodoilla ja luonnonmuotoisella tunteella.

Olen luonut ammatin itselleni intohimosta käsityön tekemiseen, muotoiluun ja taiteeseen. Käsieni ja ajatusteni yhteentörmäys kasvattavat teoksiani kuin kasvustoa. Inspiroidun materiaaleista ja niiden muokkaamisesta yhä uudelleen. Minulle tekeminen on oppimista ja taide on tekemistä. Kädenjälkeni on samalla sekä skarppia että rönsyilevää – se lähtee aina liikkeelle tekemisen ilosta, tarpeesta ja tarinasta.”

Tekemisessäni on ekologinen ulottuvuus, mikä yltää arkielämän valinnoista teosten työstämiseen niin konkreettisella kuin ajatuksen tasolla. Teemat kietoutuvat metsän juurevuuden pohdinnoista mereen ja huoleen meren elävien ja merien monimuotoisuuden säilymisestä.

Metsän äänimaailman tilaan on luonut Jukka Åkerman.

www.ellihukka.fi

Näyttelyn teokset kietoutuvat Koti-teeman ympärille. Kinnunen pohtii kodin turvallisuuden ja ajan epävarmuuden ristiriitaisuuksia.

Kinnusen taiteellinen työskentely lähtee usein liikkeelle havainnosta. Hän inspiroituu erilaisista pinnoista, muodoista ja tekstuureista. Visuaalinen havainto synnyttää jonkinlaisen ajatusjatkumon, prosessin, joka rakentaa merkitysyhteyksiä ja tulkintoja visuaalisen ilmentymän ympärille. Hänen teoksensa voivat olla joko visuaalisia oivalluksia, havaintoja, tunnetiloja tai kokemuksia jostakin ajasta, paikasta tai ilmiöstä. Viime aikoina keskeisiä teemoja Kinnusen teoksissa ovat olleet suoja, turva ja koti, jotka kaikki tavallaan nivoutuvat toisiinsa. Hän työskentelee monipuolisesti taidegrafiikan, piirustuksen ja installaation parissa. Teokset ovat sarjallisia.

Annamari Kinnunen on savonlinnalainen kuvataiteilija. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta sekä kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta. Hän on osallistunut useisiin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla, kuten Forum Box:issa Helsingissä vuonna 2019 ja Gallerie Pleikussa Berliinissä 2016. Hänen viimeisin yksityisnäyttelynsä oli vuonna 2021 Taidekeskus Ahjossa Joensuussa. Kinnunen on toiminut Joroisissa vuosina 2017-2022 järjestetyn Ars Kuvansi näyttelyn koordinaattorina sekä kuraattorina vuosina 2017-2018. Oman taiteellisen työskentelynsä lisäksi hän toimii kuvataiteen tuntiopettajana. Kinnunen on Suomen taidegraafikoiden, Ars Novan sekä Etelä-Karjalan taiteilijaseuran jäsen.

”Näyttelyni Mangifera indica dokumentoi valokuvin Mangifera indica kasvin eli mangon taimen hidasta kasvua kahden kuukauden ajalta ensimmäisenä koronakeväänä vuonna 2020. Teoskokonaisuudessa kuvaan ateljeen yksitoikkoista arkea vähäeleisellä tavalla, jossa kasvi ei juuri kasva mutta päivä ja valo vaihtelevat.

Taustani valokuvataiteilijana on piirtämisessä. Opin havainnoimaan valoa piirtämisen kautta tarkkailemalla valon muutoksia kolmiulotteisilla pinnoilla ja sen tulkitsemista kaksiulotteiselle pinnalle, paperille. Valokuvaamisessani on kyse samanlaisesta havaitsemisesta. Valon olemus kiehtoo minua ja se on usein tärkein yksittäinen asia ilmaisussani. Valokuvaan mustavalkoista valokuvaa juuri tästä syystä. Se pelkistää valon olemuksen, jättää jotain salaperäistä todellisuudesta näyttämättä ja minulle se on oma maailmansa, jossa viihdyn.

Toinen Mangifera indica näyttelyn teemoista on aika. Olen keskittynyt viime vuosina taiteellisessa työssäni aikaan liittyviin kysymyksiin. Olen valokuvannut erityisesti geologisia muodostelmia. Aavikkoa, kiviä, kallioita. En osaa selittää miksi aika kiehtoo minua niin kovasti, ehkä se on mysteereistä suurimpia rakkauden lisäksi. Kiinnostukseni aikaan on myös varsin arkinen, vuosittain minulla on lukematon määrä erilaisia paperisia kalentereita, jotka myös säilytän ja joihin palaan. Mangifera indica teoskin on eräänlainen kalenteri. Valokuvan suhde aikaan on monitahoinen. Maisteritutkielmassani kyseenalaistin valokuvataiteen teorian kaanonin siitä, että valokuva olisi pysäytetty kuva ajasta. Perustelin väitettäni sillä, että ajan olemuksesta ei ole filosofiassa tai tieteessä konsensusta ja usein valokuvataiteen teoria käsitellessään aikaa lähtee olettamuksesta, että aika olisi yksinkertaisesti lineaarinen ilmiö, joka näyttäytyy niin kuin me se ihmismielessä ja elämässä koetaan. Siinä olettamuksessa valokuva on pysäytetty kuva ajasta ja menneisyydestä. Minulle valokuva päinvastoin on elävä ikkuna aikaan ja nykyhetkeen.

Näyttelyn pienessä kirjastossa on mukana teoksia, joita luin tehdessäni teoskokonaisuutta. Olen merkannut hiirenkorvilla ja sivumerkeillä minulle tärkeitä kohtia, jotka myös liittyvät teoskokonaisuuden teemoihin ja sen syntyyn.”

Helsingissä asuva ja työskentelevä Anne Rantakylä (s. 1989) valmistui Imatran taidekoulusta kuvataiteilijaksi vuonna 2017 pääaineena valokuvataide ja valokuvataiteen maisteriksi Göteborgin yliopistosta vuonna 2019. Rantakylä on osallistunut aktiivisesti näyttelyihin Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut ruotsalainen Kerstin Lind-Pafumis stiftelse ja näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

”Minut oli vallannut uudenlainen irrallisuus joka ei ollut lainkaan eristyneisyyttä, vaan sitä että sai olla ulkopuolella, eikä ollut huono omatunto mistään. En tiedä miten se kävi, mutta kaikki muuttui yksinkertaiseksi ja minä annoin itselleni luvan olla pelkästään iloinen.”
– Tove Jansson: Haru, eräs saari (1996)

”Kesällä 2021 vietin kaksi viikkoa yksin pienellä saarella, jolla sijaitsee perheemme kesämökki. Äidin puoleinen sukumme on viettänyt kesiä saarella vuodesta 1972 ja parhaimmat lapsuusmuistoni sijoittuvat sinne. Saarella ollessani mietin paljon sitä, miten aika tuntui liikkuvan eri tahtiin ja miten irralliselta muusta maailmasta tunsin oloni. Mietin suhdettani saareen ja sen muihin asukkeihin; tavallaan saari oli minulle tutuin maailmassa, mutta toisaalta olin vain kesäinen vierailija enkä tiennyt talvisen saaren elämästä mitään. Parin viikon yksinolon aikana lapsuusmuistot, mielikuvitus, nykyhetki ja menneisyys alkoivat kietoutua yhteen mielenkiintoisella tavalla – voisi ehkä sanoa, että ajatteluni ja olemiseni saareutui. Näyttely rakentuu kokoelmasta erilaisia materiaalisia tulkintoja ja teokset ilmentävät sekä kehollisia muistoja että työskentelytekniikoita.”

Vierailu näyttelyssä on kuin piipahdus toisella aikavyöhykkeellä – lyhyt hengähdystauko irrallaan muun maailman rytmistä, vähän niin kuin retki saarelle. Teoksissa materiaalisuus on pääosassa ja tunnelmaltaan ne muistuttavat lapsuuden mielikuvitusleikkejä. Äänimaisemaa hallitsee videoteoksen utuinen sateen kohina, joka sekoittuu kangaspuilla työskentelystä lähteviin kolahduksiin ja natinaan (voiko videoteoskin olla melkein käsin kosketeltava?). Teoksia tekee mieli hipelöidä ja silmä hakeutuu uusien tekstuurien pariin. Naiivit käsinkirjaillut tilkkutyöt ja kuvakudokset sekä pehmeät ryijyt kutsuvat koskettamaan. Keraamisten ja puisten veistosten muodostamat installaatiot kutkuttavat tarkastelemaan lähemmin.

—

Elina Priha (s. 1987) on Helsingissä asuva ja työskentelevä monialainen taiteilija. Hän on valmistunut Aalto-yliopiston Visual Cultures, Curating & Contemporary Art -koulutusohjelmasta taiteen maisteriksi vuonna 2022. ”Työskentelyni on hyvin prosessilähtöistä, jossa materiaalin ja tekijän intiimi suhde ja vuorovaikutus ovat pääosassa. Tekeminen on yhteistyötä materiaalin kanssa: käytän pääosin kierrätettyjä ja löydettyjä materiaaleja, joten lopputulos on aina jonkin verran ennalta määrittelemätön. Ajattelen tekstiilien parissa työskentelyä jonkinlaisena pehmeän aktivismin ja feminismin muotona: nyky-yhteiskunnassamme hitautta ja huolenpitoa ei juurikaan arvosteta. Teosteni aiheet liikkuvat mielikuvituksen, muistojen ja todellisuuden välimaastossa, jossain tuttuuden ja vierauden väliköissä. Alitajuisesti työskentelyni lähtee pyrkimyksestä ymmärtää – elämää, ympäristöä, maailmaa, itseäni, muita ihmisiä ja olioita; sitä että olemme kaikki sidoksissa toisiimme.”

’Familiar Stranger’- kokonaisuus on aiemmin ollut esillä Beta Space Galleryssa Espoossa 2022 ja Studio Mältinrannassa Tampereella 2023.

www.elinapriha.com

”Päämateriaalini on pronssi, jota olen valanut omalla työhuoneella vuodesta 2007. Inspiroidun mikroskooppikuvista ja koneen osista. Pykä-Pykä -kokonaisuus koostuu olennoista, jotka leijuvat, kelluvat, ajelehtivat ja altistuvat ympäristölle ja virtauksille. Liike ei kuitenkaan ole satunnaista vaan kullekkin oliolle tarkoituksenmukaista. Tärkeää on liike. Sitä kuvatessani tulen pohtineeksi myös aikaa ja eroosiota. Näyttelyn pronssit huokuvat ympäristön aiheuttamaa kulumaa ajan kulkiessa eteenpäin. Mamma rubicundus veistosnäyttelyssä on mukana myös sekatekniikkatöitä.”

Kiitos: Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiötä saamastani tuesta

Thank you: The Centenary Foundation of Kymi Corporation

Kaisa Koljosen (s.1992) yksityisnäyttely Hypnagogia III avautuu Taidekeskus Idän Riutta galleriaan. Näyttelyssä on esillä Koljosen taidegrafiikkaa vuosilta 2017-2022. Teokset ovat mustavalkoisia ja yhdistelevät taidegrafiikan syväpainotekniikoita omalaatuisella tavalla.

Näyttelyn teemana on ihmisen psyyken ja luonnon orgaanisen maailman prosessien yhteys. Teoksissa luonnon orgaanisen maailman lait ja muotokieli yhdistyvät psyyken toimintaan ja arkkityyppiseen ja pseudo-okkultistiseen kuvastoon. Kuvakieli ammentaa ihmisen anatomiasta ja luonnon orgaanisesta maailmasta. Sisäelinten estetiikasta muodostuu mielen sisällä eläviä itsenäisiä entiteettejä, joilla on omat motiivinsa ja sisäinen logiikkansa. Koljonen käsittelee olemassaolon kokemukseen liittyvää eksistentialistista ristiriitaa, joka syntyy siitä, että ihminen on näennäisesti dualistinen: sekä lihallinen, että psyykkinen olento, aineellinen, että aineeton. Hän ilmaisee visuaalisessa muodossa vaikeasti sanoitettavia mielen sisäisiä latauksia. Teokset avaavat katsojalle väylän psyyken näkymättömään maailmaan, ja tarjoavat samalla mahdollisuuden itsetutkiskeluun.

Osa teoksista lähentyy abstraktia tulkintaa, kun taas osassa painottuu symboliikka. Teoksia yhdistää pikkutarkka orgaanisen viivan käyttö. Tämä viiva on Koljosen tunnistettavaa uniikkia käsialaa, joka sitoo hänen tuotantonsa tyylillisesti yhteen. Koljosen työskentelyyn kuuluu runsas ajankäyttö. Työskentely on meditatiivisella tavalla intensiivistä: intensiteetti ei synny nopeudesta vaan siitä, että mieli luo katseensa syvemmälle itseensä lukuisien yksityiskohtien luomisprosessissa. Koljosen taide tavoittaa henkilökohtaisen ja yksityisen kautta yleisinhimillisen. Syvällä mielessä odottaa arkkityyppinen todellisuus, jonka symbolit ovat yhteisiä kaikelle ihmisyyteen liittyvälle. Näyttelyn nimi Hypnagogia III viittaa unen ja valveen rajatilaan, jossa voi kuulla ääniä ja nähdä näkyjä – roomalainen numero nimessä kertoo monettako kertaa näyttelykokonaisuus on esillä.

Koljonen on Jyväskylässä asuva kolmekymppinen kuvataiteilija, joka on erikoistunut taidegrafiikkaan ja erityisesti sen syväpainotekniikoihin. Hän valmistui vuonna 2015 Kuvataiteilija AMK-tutkintoon Saimaan Ammattikorkeakoulusta (nykyinen LAB-Ammattikorkeakoulu). Hän toimii päätoimisena kuvataiteilijana työskennellen Jyväskylässä sijaitsevan Grafiikka- ja valokuvakeskus Ratamon tiloista käsin.

Taiteilijan kotisivut

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Kivusta

Kostiainen esittää välitilinpäätöksen kolmen vuoden mittaisesta tutkimusmatkasta, jonka aikana on kaivettu luut esiin ja pidetty ahdistusta kädessä. Nyt esillä olevat teokset käsittelevät kipua, epävarmuutta ja vaikeiden tunteiden käsittelyä. Muistot ja tunteet puskevat läpi, vaikka niitä kuinka yrittää itsepetoksen elkein häivyttää, peitellä ja paikata.
Ne tulee vain hyväksyä osaksi identiteettiä.
Haavat on nyt kurottu umpeen ja jätetään arpeutumaan rauhassa.

Suvanto käsittelee teoksissaan pakolaisuuden vaikutuksia myöhempiin sukupolviin sekä karjalaisuuden historiaa ja asemaa Suomessa. Karjalaisissa käsitöissä, räččinäpaidan muiškissa, käspaikoissa ja villasukissa käytettään symboleja ilmaisemaan kantajaansa,
suojelemaan ja vahvistamaan. Symbolit ovat kuiskauksia ja rukouksia, loitsuja. Koruteokset lainaavat symboliikkansa näistä ja nostavat esille kysymyksiä piilottamisesta ja peittämisestä, mutta myös halusta tulla nähdyksi. Suvanto nimeää teoksensa ensisijaisesti karjalan kielellä, vienankarjalan murteella.

Suvannon ja Kostiaisen teoksia yhdistää kivun, peittämisen ja hyväksymisen teemat. Identiteetin rakennus tragedian ja kivun jälkeen, millä keinoin se on mahdollista. Miten kohtaamme itsemme ja oman tarinamme?