Riutta

VARIANTIT

”Tuhon jälkeen oli pitkään hiljaista. Hiljalleen elämä palasi. Tuhkan peittämä maisema sai värejä. Ilmaantui uusia muotoja.

Elämän kipinä ei ollut koskaan sammunut. Suojaisissa koloissa, syvällä tuhon ulottumattomissa se oli hehkunut vaimeana, kun hävitys pyyhki entisen maan pinnalta.

Muodot kehittyivät edelleen. Vailla tarkoitusta ja päämäärää ne kasvoivat ja kurottivat kohti aurinkoa, joka ajan kuluessa alkoi jälleen lämmittää paksujen pilvien lomasta.

Variantit olivat saapuneet.

Olen pohjoiskarjalainen kuvataiteilija. Jo opiskeluaikoinani enimmäkseen maalasin ja käsittelin töissäni arkea. Teoksiini ujuttautuivat jo silloin mukaan vanhat tekstiilit, matot ja vanhat soivat lelut. Työskentelen tällä hetkellä enimmäkseen veistosten parissa, joihin nuo arjen tarpeettomat ylijäämät ovat myös tulleet mukaan.

Variantit-teoskokonaisuus on lähtenyt rakentumaan vuoden 2022 aikana sillä ajatuksella, että mitään uusia materiaaleja ei osteta vaan ne haalitaan käytettyinä jostain. Veistosten lähtöideana ovat olleet erilaiset puunoksat, vanhat maalit ja kierrätysmateriaalit, sekä niiden ”jalostaminen”. Näin syntyivät ensimmäiset variantit.

Variantit ovat ihmisten jälkeen kehittyneitä elämänmuotoja, joissa on kasvien ja hyönteisten piirteitä. Ne kehittyvät ja kukoistavat eri muodoissa ja väreissä.

Asun perheeni kanssa vaaran laella Pohjois-Karjalassa. Taiteen tekemisen ohella fileoin lahnoja työkseni.”

Laura Kopio: Emma Eats Bread and Butter

Laura Kopion (s.1981) taiteellisen työskentelyn lähtökohta on valtaan ja väkivaltaan liittyvien ongelmien tutkiminen filosofisina kysymyksinä, maalauksen keinoin. Teoksissaan hän pohtii näkymättömiin jäävää kärsimystä ja väkivallan tuottamia yhteiskunnallisia ongelmia, sekä historiaan ja muistamiseen liittyviä kysymyksiä vallan näkökulmasta. Hänen työskentelynsä keskiössä on yhteiskunnallisten valtasuhteiden muotojen, mekanismien, rituaalien ja vaivihkaisten yhteyksien tutkiminen ja purkaminen. Kopio on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun taideakatemiasta ja opiskellut Jyväskylän yliopistossa taidehistoriaa ja filosofiaa.

Emma Eats Bread and Butter koostuu erikokoisista, pääosin öljyllä kankaalle maalatuista teoksista.

Tarkastelen taiteellisessa työskentelyssäni valtaa ja sen eri muotoja, sekä näistä aiheutuvaa inhimillistä kärsimystä. Kokonaisuutta kannatteleva teema kiteytyy saksalaisen ajattelijan ja säveltäjän Theodor Adornon ajatteluun ja sen voi kiteyttää lauseeseen “Kaiken totuuden ehto on tarpeessa antaa kärsimykselle ääni.” Adornossa ajattelijana minua kiehtoo paitsi hänen ajatuksensa, myös kykynsä kirjoittaa taiteesta tavalla jossa tulevat näkyväksi ne historialliset olosuhteet, joissa keskeiset tämän vuosisadan filosofit ja esteetikkot kirjoittivat. Hänen ajattelustaan hahmottuu lisäksi laajempi intellektuellin tehtävä, hetkenä, jolloin modernin utooppiset horisontit katosivat.

Teoskokonaisuus on katsaus rooliin rakenteen näkökulmasta: Ihmisyyteen naiseutena sen moninaisissa muodoissa, maailmassa, jossa rooli ihmisenä on edelleen jotain, jonka joku muu kuin nainen tai naiseksi itsensä määrittävä määrittelee tai haluaa määritellä. Mitä naisina olemme, mitä saamme olla, kenelle, kuinka paljon ja millä tavalla?

Teoksissani sukupuoli korostuu erityisesti luokkakysymysenä. Aihe näyttäytyy roolien kautta myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena asemana, siinä miten toiseutetut (ei sukupuolen kautta itse valitut) roolit ovat yhä leimallisia ja ylhäältäpäin annettuja. Pohdin teoksissani esitettyjen hahmojen kautta tai muodossa luokkayhteiskuntaan piilotettua sortavaa rakennetta, jota kapitalistinen järjestelmämme tukee mm. naisiin kohdistuvana taloudellisena epätasa-arvona ja väkivaltaisena kohteluna, niin konkreettisesti kuin rakenteellisella tasolla. Ihmisenä oleminen näyttäytyy yhteiskunnan valtasuhteiden muodossa ja tästä aiheutuvan sortavan rakenteen kautta laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä, jonka muotoja, mekanismeja ja rituaaleja teoksissani käsittelen.

Pyrin maalausteni avulla nostamaan esille piiloon jääviä laajempia vallan ilmenemismuotoja, sekä näistä vallankäytön muodoista seuraavia ongelmia. Olen pyrkinyt tuomaan esiin naisiin liitettyjä asemointeja ja historiaan ja nykypäivään kytkeytyviä kysymyksiä sortavan rakenteen näkökulmasta. Elämme maailmassa, jossa heikkous, toimeentulemattomuus ja epäonnistuminen nähdään yksilön valintana. Luokkaerojen häivyttäminen yksilön valinnoiksi on yhteiskunnan tapa piilottaa heikommassa asemassa olevien ongelmat pois silmiemme edestä.

Alati muuttuva ja ajoittain hajoava pyrkimykseni on kuvata ihmisluonnon ristiriitaa yksityisen sekä jaetun sosiaalisen todellisuuden välille rakentuvien paineiden ristiaallokossa.

Jäljet Kylästä Näyttelyn lähtökohtana on ollut imaginaarinen ja anonyymi Kylä pihoineen, maisemineen, nurkkineen ja kulkijoineen. Kylä, jota olen tutkinut intensiivisesti nyt reilun vuoden ajan, on sekä konkreettinen paikka että symboli. Kuvientakaiseen piiloutuu ajallisia kerrostumia ja tapahtumia, jotka ovat läsnä valittujen yksityiskohtien verran kuin varkain pyydystettyinä. Näyttelyn maalaukset sekä esineinstallaatio ovat eräänlaisia tihentyneitä tunnelmia kaappaavia vihjeitä ja pysäytyskuvia. Syrjäisillä pihoilla kohdatut ihmiset ja eläimet välttelevät kontaktia, mutta eivät suoranaisesti pakene paikalta. Kun takamaille hylättyjä paikkoja ja esineitä vilkaisee lähtiessään olkansa takaa, saattaa niiden havaita muuntuneen ja liikahtaneen ja näkymä tuntuu äkisti toiselta. Arkinen ja tunnistettava kiertyvät kuvitteelliseen sekä haamumaisiin jälkiin muistinvaraisesta ja henkilökohtaisesta.

Vaikka teokset eivät pohjaudu mihinkään tiettyyn kylään tai sijaintiin, ovat toistuvat vierailuni länsivirolaisella saaristomaaseudulla vaikuttaneet merkittävästi työskentelyyni ja paikkatajuuni. Muun muassa keskuksen ja periferian käsitteitä tutkinut Marko Leppänen hahmottaa paikkatajun eirationaaliseksi: se on spontaani, kokonaisvaltainen psykofyysinen tuntuma, jonka vaikutuksesta yksilö kerta toisensa jälkeen suuntautuu kohti tiettyä paikkaa tai välttelee sitä. Joissain tapauksissa molemmat voivat tapahtua yhtä aikaa ja veto on kahdensuuntainen. Näyttely on syntynyt tähän kytkeytyvän prosessin seurauksena.

Silja Uuttula (s.1988 Savitaipaleella) on vuonna 2022 Vapaasta Taidekoulusta valmistunut taidemaalari. Aiemmalta koulutukseltaan hän on filosofian maisteri perinteentutkimuksen oppiaineesta. Tällä hetkellä Uuttula asuu ja työskentelee Joensuussa. Uuttulan keskeisin työväline on öljyväri, jonka lisäksi hän käyttää erilaisia piirtimiä. Juuri nyt hän on erityisen kiinnostunut tilojen, maisemien ja näkymien kautta virittyvistä tunnelmista, jotka viettävät moneen suuntaan. Jäljet Kylästä on Uuttulan neljäs yksityisnäyttely.

Näyttelyä on tukenut Suomen Taideyhdistys.

Ornaments of the Forest Floor kuvastaa korutaiteilija Maria Kiialaisen lapsuudenmuistoja sienimetsästyksestä. Hän kokee sienestyksen osaksi omaa kulttuuriperintöään. ”Lapsena vietin tuntikausia metsässä isoäitini kanssa. Hän oli suurenmoinen sienestäjä, ja muistoissani hän tiesi kaiken sienistä: missä, milloin ja mitä sieniä kerättiin, miten niitä valmistettiin ja mihin tarkoituksiin. Pienenä tyttönä minulle oli samantekevää, oliko sienet syötäviä; ihailin niiden muotoja, värejä ja taitoa piiloutua. Tärkeintä oli sienen löytäminen. Myöhemmin ymmärsin sienten merkityksen luonnon tasapainossa; jokaisella sienellä on tärkeä tehtävä.”

Galleria Riutassa esillä oleva metsämaisema koostuu valokuvista metsän pohjasta, jotka taiteilija on kuvannut ja muokannut toistamalla. Näin hän luo samankaltaisen tunnelman kuin etsiessään sieniä metsässä, kiertäen ja tutkien samaa aluetta eri näkökulmista. Maisemaan on myös kätketty sienihahmoja, veistoksia, jotka voi pukea ihmiskehoon ja jotka muistuttavat meitä luonnon kanssa jakamastamme yhteydestä. Taiteilija kutsuu ihmisiä rauhoittumaan metsään, sienestämään ja oppimaan sienten ominaisuuksia sieniopaan kautta.

Helsinkiläislähtöinen korutaiteilija Maria Kiialainen on valmistunut taiteen maisteriksi Burg Giebichensteinin taide- ja muotoiluyliopistosta Hallesta Saksasta. Hänen töitään on esitelty laajalti kansainvälisissä näyttelyissä ja kilpailuissa. Kiialainen uskoo, että koru ei välttämättä tarvitse ihmiskehoa; hän tutkii tilaa ja muuttaa maisemaa koristelemalla sitä. Hänen teoksensa tutkivat mikrokosmosta, näkymätöntä maailmaa, organismeja ja niiden verkostoja. Hän käyttää korujaan luodakseen narratiivisia personifikaatioita mikrokosmoksen ekosysteemeistä. Tavoitteena on tutkia elävien organismien ja biologisten prosessien vaikutusta sekä lisätä ymmärrystämme luonnosta ja siitä, miten olemme siihen yhteydessä.

Pinnalla

Loppuvuoden piristykseksi Etelä-Karjalan Taiteilijaseura esittelee uusien jäsentensä teoksia.
Esillä on installaatio, veistoksia, maalauksia, video, tekstiiliteoksia ja valokuvia.
Tunnelmat näyttelyssä lainehtivat laidasta laitaan: menetyksestä ja muutoksesta luonnon
kauneuteen ja matemaattisesta teoriasta värien ja eläinten leikkiin. Tervetuloa katsomaan
mitä on pinnalla uusien jäsenten mielessä juuri nyt.

Näyttelyn taiteilijat ovat:

Pirjo Pirinen, Pilvi Jyrkänne, Hanna Kettunen, Svetlana Voutilainen, Henrik Frondelius ja
Laura Manninen

Talvipuutarha on 3d-animaationa toteutettu, koko tilan kattava videoinstallaatio, jossa toistakymmentä eri kokoisilla näytöillä tilaan sijoitettua muovikukkaa avautuu ja kukoistaa kukin oman aikataulunsa mukaan. Animaatioiden liikekieli jäljittelee kasvien kasvamista kuvaavia time-lapse videoita. Kukat kukkivat irrallisina mustalla taustalla, mutta muovipullon pinnalla näkyy heijastuksia kuvan ulkopuolelle jätetystä ränsistyneestä urbaanista ympäristöstä. Kukkien lähtökohtina ovat some-kanavilta tutut muovipulloista askarrellut kukkakoristeet.

Teoksen teemana on ihmisen suhde ja vaikutus luontoon ja ympäristtöön – erityisesti muovi, muovisten kertakäyttöhyödykkeiden ylenpalttinen käyttö, sekä ihmisen yritys päihittää luonto keinotekoisilla jäljitelmillä. Muovijäteongelman rinnalle nousee huoli biodiversiteetistä, eliöpopulaatioiden ja -lajien vähenemisestä ja kiihtyvästä joukkosukupuutosta. Teosten kuvallisena innoittajana on muovin tuottama materiaalin estetiikka, kitsch, camp ja tee-se-itse -asenne.

Silja Puranen (s.1961) on tuusulalainen kuvataiteilija,joka työskentelee monitaiteisesti välineinään video, animaatio, installaatio ja sekatekniikkateokset. Puranen on suorittanut kuvataiteen AMK-tutkinnon Lahden Taideinstituutissa ja taiteen maisterin tutkinnon Visual Culture and Contemporary Art -ohjelmassa Aalto-yliopistossa. Puranen on pitänyt kolmisenkymmentä yksityisnäyttelyä ja osallistunut kymmeniin ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla. Teoksissaan Puranen luo kriittisen katseen nyky-yhteiskuntaaan ja sen ilmiöihin.

“NORMAALIKOKOINEN SYDÄN”

”Isäni menehtyi äkillisesti marraskuussa 2020. Näyttelyn nimi viittaa vanhaan, isäni keuhkojen röntgenkuvien lausuntoon, jossa todetaan hänen sydämensä olevan normaalikokoinen. Termi kiinnitti huomioni ja todensi oman mielikuvani isästä; isä ei ollut erityisen suurisydäminen. Hän oli tavallinen ihminen jonka päätöksentekoa ohjasivat länsimainen moraalikäsitys sekä subjektiiviset intressit, ei niinkään lähimmäisenrakkaus. Hän ei ollut läsnä lapsuudessani ja oli taipuvainen erakkomaisuuteen. Mutta ei hän silti paha ihminen ollut. Elämänsä viimeisinä vuosina hänellä oli suuri osa perheeni ja lasteni elämässä ja koki varmasti lastenlastensa kautta osaltaan paikkaavansa menetettyä aikaa.

Isän asuntoa tyhjentäessä ja hänen tavaroitaan läpikäydessä, olen ottanut talteen paljon hänen henkilökohtaisia tavaroitaan sekä hänestä muistuttavia esineitä. Minun on edelleen vaikea uskoa, että kaikki tämä on totta ja nämä esineet toimivatkin ikäänkuin todisteina itselleni siitä että isää ei enää ole. Mutta vaikka hän ei enää fyysisenä henkilönä voi esiintyä kuvissani, voin silti jatkaa kuvien tekemistä hänestä ja sitä kautta löytää syvempiä merkityksiä myös tästä kokemuksesta.

Näyttely tarkastelee isyyttä kahdesta kulmasta. Yhtäältä isäni äkillistä poismenoa seurannutta hämmennystä esineiden ja tyhjiksi jääneiden tilojen kautta, jotka korostavat hänen etäistä olemusta ja ilmentävät elämän hidasta poistumista. Toisaalta omien lasteni suhdetta hyvin läsnäolevaan isäänsä ja heidän keskinäistä suhdettaan joka on hyvinkin fyysinen.”

Linda Varoma (s.1985) on Loviisassa asuva kuvajournalisti, valokuvaaja ja valokuvataiteilija. Taiteellisessa työssään hän käsittelee kotiin, perheeseen ja arkiseen elämään liittyviä teemoja ja hän on loputtoman kiinnostunut vanhemmuuden ja taiteilijuuden identiteettien rajapintojen tutkimisesta. Hän on opiskellut valokuvausta Yrkeshögskolan Noviassa 2007-2011 ja valmistunut taiteen maisteriksi Glasgow School of Artista 2014.

Näyttelyn teosmaailman maanläheinen ilmaisu lainaa muotoja ja ajatuksia metsistä ja merestä. Teokset ottavat tilaa haltuun kasvustomaisilla rakenteilla. Materiaali, kierrätetty puuvillakangas on värjätty erilaisilla luonnosta kerätyillä väriaineilla: kasvien lehdillä, kukilla, puunkuorella ja elintarvikkeiden jämillä, kovetettu mehiläisvahan avulla ja käsin muokattu. Tilaan levittäytyvässä metsän äänimaailmassa voi kuulla kasvua ja hiljaisuutta.

Elli Hukka (s. 1982) on helsinkiläinen korutaiteilija, jonka juuret ovat vahvasti Itä-Suomen metsissä. Hänen taustansa on korumuotoilussa, jota hän opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa ja Aalto-yliopistossa. Ellillä on oma yritys Helsingissä ja yli kymmenen vuoden ajan hän on työskennellyt sekä kultaseppänä että korutaiteen parissa. Hänen työnsä vaihtelee hopea- ja kultakoruista tekstiilikoruihin, veistoksiin, puettaviin teoksiin ja installaatioihin.

”Tekstiilin avulla pystyn ilmaisemaan itseäni vapaasti väreillä ja sävyillä, sekä keksimään omia tekniikoita materiaalin kerrokselliseen muotoiluun. Minulle taide on kehittymistä ja yritystä ymmärtää luontoa ja ympärilläni olevia ilmiöitä. Inspiroidun löytämistäni luonnonkappaleista, joista rakennan omia versioita. Pintojen orgaaninen liike ja materiaalin tuntu kiinnostaa minua. Ilmaisen itseäni maanläheisillä muodoilla ja luonnonmuotoisella tunteella.

Olen luonut ammatin itselleni intohimosta käsityön tekemiseen, muotoiluun ja taiteeseen. Käsieni ja ajatusteni yhteentörmäys kasvattavat teoksiani kuin kasvustoa. Inspiroidun materiaaleista ja niiden muokkaamisesta yhä uudelleen. Minulle tekeminen on oppimista ja taide on tekemistä. Kädenjälkeni on samalla sekä skarppia että rönsyilevää – se lähtee aina liikkeelle tekemisen ilosta, tarpeesta ja tarinasta.”

Tekemisessäni on ekologinen ulottuvuus, mikä yltää arkielämän valinnoista teosten työstämiseen niin konkreettisella kuin ajatuksen tasolla. Teemat kietoutuvat metsän juurevuuden pohdinnoista mereen ja huoleen meren elävien ja merien monimuotoisuuden säilymisestä.

Metsän äänimaailman tilaan on luonut Jukka Åkerman.

www.ellihukka.fi