Tapio Mömmö

”Parvi – Swarm” -projektin ensimmäinen versio valmistui vuoden 2025 lopulla Kuvataideakatemian maisterityönä. Tässä näyttelyssä on esillä saman sommitelman toinen variaatio ja sen lopulliseen muotoon johtanut luonnosmateriaali.

Maalarina minua askarruttavat monet kysymykset: Miten hallintaa ja sattumaa säännöstellään ja mikä on niiden suhde? Miten maalaus kasvatetaan orgaanisesti, niin että siitä tulee enemmän kuin vain pelkkä kuva – miten se perustelee itsensä nimenomaan maalauksena, eikä esityksenä jostain itsensä ulkoisesta ilmiöstä? Miten myötäillään impulssia, josta tietoisuus samalla yrittää ottaa selvän ja määritellä, nimetä, pukea sanojen siistiin pakettiin, ennen kuin se on muotoutunut valmiiksi?

Sommitteluni on saanut vaikutteita eri aikakausina ilmenneestä ”horror vacui” -kuvaperinteestä. Se tarkoittaa kirjaimellisesti tyhjän tilan pelkoa ja taiteessa taipumusta täyttää tyhjä pinta kauttaaltaan. Aristoteleen ensimmäisenä esittämään idean mukaan luonto kammoksuu tyhjää tilaa, eli olevainen pyrkii aina täyttämään syntyneen tyhjiön. Itse ajattelen, että luonto on itsessään vain liikkeessä oleva paljouden matto ja vain taide voi luoda merkitystä tälle kaaokselle rajaamalla siitä osia kehyksen sisään tarkkailulle alttiiksi.

Toinen suuri vaikutteeni on ihmiskehojen ja kasvojen tutkiminen. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin lihasten, jänteiden ja luiden leikki, varsinkin silloin kun se ilmenee liikkeessä. Teosteni liikkeen kuvaamisen ja korkkiruuvimaisen väännön voi nähdä barokkimaalauksen perintönä. Kehoihin yhdistyvät koneen osat ja rakenteet ovat myönnytys teknologian estetiikalle. Ne muokkaavat hahmoistani orgaanisen ja keinotekoisen hybridejä.

Olen halunnut yhdistää nämä mielenkiinnonkohteet teoksissani saumattomaksi maailmaksi, joka tuntuisi luonnollisesti syntyneeltä omalta todellisuudeltaan. Maalaus on kuin liimaa, joka kuroo umpeen valvetodellisuuden ja unen välisen railon. Maalaus on alkuliemi tai muovailumassa, josta väri ja oliot kasvavat tai johon ne sulavat.

– Jussi Pirttioja

Jussi Pirttioja (s. 1988) on Lappeenrannassa toimiva taidemaalari, joka valmistui 2025 maisteriksi Kuvataideakatemiasta. Aiempi taidekoulutus on saatu Saimaan AMK:ssa ja Pietarin Repin-instituutissa. Pirttojan teoksia on nähty lukuisissa ryhmä- ja yksityisnäyttelyissä Suomessa ja Euroopassa vuodesta 2013. Työskentelyä on aikaisemmin tukenut mm. Taike, SKR ja KKES.

Polttamaton maa

Vuonna 1974 Kiinan Xi’anissa maanviljelijät kaivoivat kuoppaa pieneen kummun rinteeseen ja oivalsivat, että tuo maisemaa aina koristanut kumpu ei ollutkaan tyhjä. Kummun sisältä paljastui valtava tila, joka oli kauan sitten täytetty savesta tehdyillä sotilailla, kokonainen armeija. Nyt tiedämme, että tuolloinen keisari halusi saada koko armeijan mukaansa tuonpuoleiseen, ja siksi hän halusi teettää savipatsaiden armeijan. Emme tiedä, missä keisari sielu nyt vaeltaa, mutta vielä tuhansien vuosien jälkeen voimme nähdä tämän tiukkailmeisen saviarmeijan ja miettiä, miten kauan kauan sitten elettiin. Uskottiin ja toivottiin. Rakastettiin ja surtiin.

Voimme kulkea Egyptin muinaisten pyramidien lomassa ja nähdä muinaisten käsien raskaan työn jäljen. Voimme katsoa ruostunutta viikinkimiekkaa ja miettiä, minkälaiset kädet sitä kannattelivat ja minkälaisen maailman puolesta. Voimme katsoa kauan sitten kuolleen kirjailijan kotitaloa ja kuvitella, miten hän on astunut juuri noita portaita ja kenties miettinyt niitä kuolemattomia ajatuksia, jotka yhä tänään koskettavat minua.

Olemassaolomme on ihana valonvälähdys pimeässä universumissa. Koskemme, teemme, luomme asioita, jotka kestävät paljon kauemmin kuin meidän taipaleemme täällä. Ehkä tuhansien vuosien päästä joku katselee ihmetellen jotain, mitä juuri tänään pidän kädessäni. Ehkä hän miettii, mitä tuo ihminen mahtoi miettiä, surra, toivoa, rakastaa. Tietäisipä!

Noora Ahonen on lappeenrantalainen kuvataiteilija, joka työskentelee sekatekniikoilla kuvanveiston ja mediataiteen keinoin. Näyttelyn teokset on valmistettu herkästi hajoavasta polttamattomasta savesta, joka on kerätty joutsenolaiselta maatilalta. Ahonen pyrkii taiteen avulla sovittamaan ihmisen eri puolia. Olemme osa eläinkuntaa ja samalla olentoja, jotka toteuttavat erittäin pitkäjänteisesti ja yrittävät hallita. Teokset ovat taiteilijan yritystä sovitustyöhön näiden eri puolten välillä.

Heli Valkama

Joku suunnitteli kasvattavansa jotain

Joku suunnitteli kasvattavansa jotain kutsuu havainnoimaan tilaa, sen ominaisuuksia ja tilaan rakentuneiden elementtien välistä vuorovaikutusta. Taidegrafiikan vedokset, työskentelymateriaalit ja löytöesineet kumpuavat kaksi- ja kolmiulotteisuuden, toiston ja ajan myötä syntyneen kuluman välille kaartuvaksi installaatioksi Galleria Roikkaan. Näyttelyn nimi on monialainen työskentelytapa ja näyttelysarja, mikä kätkee sisäänsä kysymyksiä. Minimalistiset kuva-aihe, materiaalien runsaus ja väreilevä keltainen väri ovat Heli Valkaman tapa pohtia ja kutsua pohtimaan. Onko tyhjää tilaa olemassakaan? Onko digitaalinen tila oma vai yhteinen? Mihin esine heitetään kun se heitetään pois? Ketkä päättävät, miten yhteistä tilaa ja resursseja käytetään, entä miksi?

Heli Valkama on kuvataiteilija-muusikko, joka asuu ja työskentelee Lappeenrannassa. Tilankäytön, maankäytön ja vuorovaikutuksellisuuden teemat ovat ohjanneet hänen monialaista työskentelyään LAB-ammattikorkeakoulusta valmistumisesta saakka. Näyttelysarja Joku suunnitteli kasvattavansa jotain on nähty Taidetila Terrassa Kankaanpäässä kesällä 2025 ja Galleria Pihatossa Lappeenrannassa talvella 2024 ennen Taidekeskus Itään rakentumistaan.

helivalkama.weebly.com
IG: helcatgoat

Sini Henttu

Drained

Valun kauas itsestäni. Valun pois luotasi. Valun valumistani, kunnes maa nielaisee lammikkoni. Ympäristö takertuu raajoihini pysäyttäen ruumiini. Olen rajaton. Tahmea pinnoistani, tahmealla pinnallasi.

Jos ruumis solahtaa sosiokulttuurisiin normeihin kitkatta, ympäristö tuntuu mukavalta. Mukavuuden tunne syntyy ruumiin ja tilan sopivuudesta. Tällöin normit eivät näyttäydy vaan pysyttelevät piilossa. Epämukavuus on merkki siitä, että jotkin tilat toimivat joidenkin ruumiiden jatkeena paremmin kuin toisten.¹ Joskus erilaisten materiaalien herättämät epämukavuuden tuntemukset voivatkin sisältää tietoa erilaisista normatiivisista olettamuksista. Ruumis muistaa, miten se sijaitsee maailmassa²: jos ruumis tuntee suhteessa ympäristöönsä jatkuvaa hankausta, kerääntyy hankaus ruumiiseen kitkaisena muistijälkenä.

Drained -näyttely pohtii videoteoksin ja installaatioin ruumiillisuutta uusliberaalissa ajassa, jossa yhteiskunta omistautuu yhä enemmän liikkuvuudelle, virtaamisen ylistämiselle ja rytmin kiihdyttämiselle. Ihmisinä olemme jatkuvasti kosketuksissa erilaisiin materiaaleihin, niin inhimillisiin kuin ei-inhimillisiin, niin elollisiin kuin elottomiinkin. Monimateriaalisuudesta huolimatta yhteyden kokemus voi kadota suhteessa itseen, toisiin ja ympäristöön. Näyttely tarkastelee sekä tätä yhteyden moninaista katkeamista hyperkiihtyvässä ajassa, että tarvetta yhteyteen.

Sini Henttu on Helsinkiläinen mediataiteilija, jonka työskentelyä ohjaavat kysymykset normaalin käsitteestä, mekanisoidusta ruumiillisuudesta, vieraantumisen kokemuksesta ja maailmassa olemisen tahmeudesta. Neuroqueerinä taiteilijana hän pohtii teoksissaan arkiseksi koettuja kapitalistis-sosiaalistettuja ja normatiivisia ruumiillisia toimintoja, tapoja ja eleitä videoiden, esineiden sekä teknologioiden avulla. Henttu sekoittaa teoksissaan usein inhimillistä kaipuuta ei-inhimillisiin materiaaleihin. Henttu on valmistunut Aalto-yliopistosta (2022) ja Kuvataideakatemiasta (2025), sekä osallistunut näyttelyihin muun muassa Galleria Huudossa (2024), Design museolla (2024) ja Vapaan Taiteen Tilassa (2023).

Hentun taiteellista työskentelyä tukee Koneen Säätiö (2024–2026).