Roikka

”Ruumis muovautuu maasta, jota se tallaa. Ja näin se vähitellen lakkaa olemasta maisemassa: siitä tulee maisema.” – Frédéric Gros –

Minna Rissasen ”Rohtu” (pohjoissaame – ryteikkö, tiheikkö) -teoskokonaisuudessa kuljetaan hitaasti havainnoiden tuulen taivuttamissa pensastiheiköissä ja tunturiylängöillä. Saamenmaan pohjoisosien haavoittuva ja hauras, mutta samanaikaisesti sitkeä ja luja luonto on tarttunut valokuviin vähäeleisenä ja pysähtyneenä. Rohtu koskettaa, raapii ihoa, työntää luotansa ja eksyttää sisäänsä.

Kuvaston taustalla vaikuttaa fenomenologisperäinen humanistinen maantiede, jossa tarkastelun kohteena ovat tunteet, kokemukset ja paikkoihin liittyvät merkitykset. Kävelyretkillään taiteilija käsittelee suhdettaan maisemaan ja tilaan – paikantamalla itseään osana luontoa ja sen moninaisuutta. Hän pohtii ns. piiloutunutta paikkaa, jossa tuttu ja arkipäiväinen ympäristö tarjoaa ihmettelyn kohteita ja sitä, millaisena piirtyy todellisuuden ja kuvitellun välinen raja.

Melankolialla on juonne kuvastossa. Rissanen tarkastelee maisemaa ns. romanttisen katseen kautta, hieman surumielisenä ja kaihoisana. Romanttisella katseella hän tarkoittaa rauhallista ja henkilökohtaista, henkistä suhdetta kokijan ja kohteen välillä. Maisemaa tarkastellessa taiteilija katsoo itseään ja kokemuksiaan.

Minna Rissanen on jaalalainen kuvataiteilija. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi Lahden ammatti-korkeakoulusta (amk) ja Saimaan ammattikorkeakoulusta (yamk). Valokuvaan pohjautuvissa teoksissa ja tilallisissa kokonaisuuksissa Rissanen tutkii maiseman ja luonnon kokemuksellisuutta. Hänen tuotantoa on ollut esillä useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä. Rissanen on valokuvataiteilijoiden liiton ja Kouvolan taiteilijaseuran jäsen.

Tiedustelut:
Minna Rissanen
https://rissaminna.myportfolio.com
rissaminna(at)gmail.com
+ 358 50 4136371

Jenna Kähönen (s.1993, Jyväskylä) on Lappeenrannassa työskentelevä kuvataiteilija, joka valmistui Saimaan Ammattikorkeasta kuvataiteilijaksi 2019. Kähönen työskentelee yhdistäen maalauksen tekniikoita sekateknisiin elementteihin. Teoksissaan taiteilija tutkii kysymyksiä kehollisuudesta ja kauneudesta ja palaa tässä sarjassa sukunsa naisten käsityöläisjuurille käyttämällä teoksissaan lankaa ja pitsiä.

Kähönen tarkastelee teoksissaan ihmiskehon pinnanulkoisia elementtejä. Vaikka maalausten hahmot sykertyvät suojaamaan itseään ulkomaailman katseilta, heidän kehojensa pinta on kaikki, mitä katsoja näkee. Iholta hahmottuva hento pitsikuvio tuo samanaikaisesti mieleen sekä mummolan nostalgiset pöytäliinat että lihakudoksen säännölliset kiemurat. Näin pitsi muuttuu kauniista ambivalentiksi, liha karusta nostalgiseksi ja käsityön perinne lihalliseksi todellisuudeksi.

Näyttelyssä esitetyt teokset ovat pääosin akryylimaalauksia, joissa on käytetty mustetta ja erilaisia tekstiilejä vahvistamaan katsojan kokemusta orgaanisesta pinnasta. “Punottu” teossarjassa lanka nostetaan esille omana elementtinään. Teossarjassa käytetty lanka on ollut osa maalausprosessia ja se on liitettty kiinni lopulliseen teokseen. Langalla punottu henkilöhahmo erottaa muotonsa paperista ja korostaa tämän syvyyttä noustessaan ylös paperin kaksiulotteisesta pinnasta.

Taidekeskus Itään tuomani teokset ovat valmistuneet vuosina 2018-2021. Teokseni ovat figuratiivisia öljymaalauksia, ja teokseni käsittelevät kieroutumia romanttisen estetiikan kontekstissa sekä yhteiskunnallisen kollektiivin toisinaan hyvinkin pakottavaa vaikutusta yksilöön. Teosteni hahmot esittävät kysymyksen: millaista on olla ruumiinsa rajoittama, ihmisruumiin rajallisuuden ja lihallisuuden asettaman materiaalisen perustan ja vallitsevan kulttuurin ja yhteiskunnan rajoissa todentuva ihmisyksilö?

Yhteiskunta asettaa – pakottaa – ihmisyksilön vääjäämättä muottiinsa. Tämä on kollektiivin tehokkaan ja jatkuvuuteen tähtäävään toiminnan kannalta välttämättömyys, mutta yksilötasolla kokemus voi olla toisinaan raastava, jopa väkivaltainen.

Ihmiskeho on lihallisuudessaan rajallinen ja materiaalinen mutta ei irrallinen yksilön kokemista tunteista. Kun yksilö kokee minuutensa ja vallitsen – pakottavan – yhteiskunnallisen kollektiivin välillä vallitsevan murtuman, tunne todentuu usein ensi sijassa mielen ilmiöiden tasolla, mutta lopulta myös yksilön ruumis reagoi.

Ihmiskehon rajat, ruumiillisuus ja aistit pakottavat yksilön aina johonkin tiettyyn materiaaliseen todellisuuteen, joka on lähes universaali ja kulttuureista riippumaton. Ihminen todentuu aina jonkin kulttuurin ja yhteiskunnan puitteissa, eikä näin ollen ole merkityksetöntä millainen yksilön ruumis on. Omalta osaltaan kulttuuri ja yhteiskunta sekä mahdollistavat ihmisyksilön potentiaalin, että rajoittavat sen todentumista ja tunkeutuvat näin yksilön intiimeimmälle alueelle.

Yhteystiedot: Johanna Lemettinen johannanen@gmail.com www.johannalemettinen.com

”Kertausta näyttelyn teokset ovat tältä vuodelta. Maalaukset ovat kertausta aiheista ja teemoista, jotka ovat toistuneet teoksissani viimeisen 30 vuoden aikana. Näitä ovat mm. kasvot, figuurit, abstraktit taustat, siivet, planeetat ja kirjaimet.

Ikaros on toistunut aiheenani useasti. Ikaros-myytti kuvaa ihmisen toiveita kohota linnun lailla taivaaseen ja kyetä leijumaan painottomana ilmassa paikasta toiseen. Mutta samalla Ikarosta on käytetty vertauskuvana varoitettaessa ihmisiä ylimielisyydestä. Ikaros nousi isänsä varoituksesta huolimatta liian lähelle aurinkoa, minkä vuoksi vaha, joka oli siipien sulkien sideaineena, suli ja poika syöksyi mereen ja kuoli.

Toinen osa Kertausta teemasta on Kosmista maalaukset. Aloitin maisemamaalarina ja jossain vaiheessa, kun en enää maalannut havainnon pohjalta aiheet muuttuivat mielenmaisemiksi ja tämä maalaussarja viittaa siihen aikakauteeni. Nämä Kosmista-sarjan teokset syntyvät hyvin spontaanisti action painting -tekniikalla. Maalaukset ovat tehty lähes ilman sivellintä: maalia kaatamalla, valuttamalla ja pirskottamalla maalauspohjalle sekä käyttäen spraymaaleja. Tarkoitus oli tehdä täysin abstrakteja teoksia mutta niistä tulikin puoliabstrakteja avaruusnäkymiä.

Maalausten materiaalina käytän akryylimusteita, akryylivärejä, spraymaaleja ja öljyvärejä.”

Tavallisen pimeää

”Olen jo muutaman vuoden ajan tutustunut erilaisiin pimeyksiin ja tallentanut kokemaani kameralla. Olen katsellut ja kuvannut umpimustaa luolaa, syvään luonnonpimeyttä ja kaupunkien varjoisia nurkkia. Venyttämällä digitaalikameran ominaisuuksia olen pyrkinyt muuntamaan oman kokemukseni paikasta ja sen tarjoamasta pimeydestä kuvaksi. Tavoitteenani on paikasta riippuen ollut saada kiinni pimeyden sisällä olemisen tunteesta tai vangita aina seuraavaan varjoon katoava pimeä.

Vaikka valon määrässä mitattuna kokemani pimeydet poikkeavat toisistaan, niin ihmisaisteille pimeä on yleisesti värittömämpi, moniasteisempi ja likinäköisempi kuin kameran algoritmi haluaisi. Minun pimeässäni on runsaasti harmaan sävyjä ja kaupunkialueilla usein natriumlamppujen oranssia. Silmän pupillin laajentuminen tekee pimeään tihrustajasta likinäköisen, minkä näkyminen olisi toivottavaa myös lopullisessa kuvassa. Tämän tavoittaminen kameran kautta on vaatinut kokeiluja ja aikaa. Alussa onnistuminen oli sattumanvaraista, mutta ajan myötä pääsin useimmiten lähelle kuvaa kokemuksestani.

Suomessa ja muissa pohjoisissa yhteiskunnissa pimeys on aina rajannut elämisen ehtoja vuoden talvisella puoliskolla. Nykyinen tapamme poistaa pimeä keinovalolla on vain saanut meidät unohtamaan sen. Jatkuvassa valossa eläminen on heikentänyt kykyämme elää ”luonnollisen” pimeyden kanssa. Lisäksi suorasukainen keinovalon käyttö tuottaa usein vajavaista pimeyttä, jossa näkyvät sekä pimeyden että valon varjopuolet.

Ilmastonmuutos muuttaa elinympäristöämme monin, osin yllättävin tavoin. Lämpenevään ilmakehään sitoutuu enemmän kosteutta, mikä lisää pilvisyyttä erityisesti talvisin. Samaan aikaan lumipeitteinen talvikausi lyhenee, mikä tekee pimeydestä yhä raskaampaa. Etelä-Suomessa päivänvaloa riittää keskitalvella vajaaksi kuudeksi tunniksi ja pienikin pilvisyyden lisäys muuttaa talvipäivän yöllisen synkeäksi.

Kehittyvä teknologia antaa mahdollisuuden lisätä valaistusta energiankulutuksen kasvamatta, mutta tämä ei ole kestävä ratkaisu jokavuotiseen pimeän kauteen. Minun perspektiivistäni mielenkiintoisempi lähtökohta on nauttia valottomasta ajasta etsimällä uudenlaisia esteettisiä näkökulmia ja vaihtelevaa kauneutta pimeydestä.”

”Viiva, piirtäminen on grafiikan ydintä, puulaatalta vedostettu grafiikanlehti on puupiirtämisen perusasioita. Kuitenkin nykygrafiikka taipuu moneen ilmaisuun.

Värilliset, paperille vedostetut teokseni ovat öljyväripuupiirroksia. Keskityn usein uniikkiteosten tai muutaman muunnellun kappaleen vedoksiin, vaikka perinteisellä sarjaksi vedostamisella onkin vahvat ideologiset tekijänsä. Joskus jopa hylkään paperin. Voin käyttää laattamateriaaliani, koivuvaneriakin eri tavoin, tilallisena elementtinä tai se voi installoitua. Kollaasitkin kiinnostavat.

TYÖSKENTELYSSÄNI
peruskysymykset, kuten ihmisen suhde elinympäristöönsä kiinnostaa minua edelleen. Havaitseminen on minulle aktiivinen prosessi. Siinä on näkeminen sekä tietäminen kietoutuvat yhteen ja kuva on usein niiden jatkumoa.

Maailma, jossa elämme, on täynnä merkkejä nopeudesta, jatkuvasta viestinnästä, kasvun vaatimisesta ja tekniikan kirkastamisesta. Maailmamme on myös täynnä jännitteitä järjestyksen ja häiriöitten välillä.
Työskentelyni keskittyy nykyään jännitteisiin. Teen kuvia asioista, jotka kamppailevat koska pyrkivät järjestystä ja kauneutta kohti. Kuvani eivät esitä selvää määränpäätä. Kuvissani saatan tavoittaa hetken, joka ei jätä rauhaan vaikka muuten olisin sen jo unohtanut.

Vaikka en pääsisi enää minnekään, olen onnellinen että olen nähnyt niin monta merta. Jäämeren tummuuden, valtavan voiman, uhkaavuuden tunnun ja arktisten rantojen karuuden ja sille vastakohtana eteläisen Tyynen Valtameren ihanan kauniit vedet ja elämää uhkuvan luonnon.
Samaan aikaan suren suunnattomasti Jäämeressäkin näkyvää meriroskaa. Omin silmin nähtynä nekään hetket eivät jätä mieltä.”

Reetta Ahonen
050 3645543
reetta.e.ahonen@outlook.com