Riutta

Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran uusien jäsenten näyttely käsittelee turvaa
Taidekeskus Idän vuoden viimeinen ryhmänäyttely koostuu Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran uusien jäsenten teoksista. Näyttely kantaa nimeä Patoan metsästä majan. Vuosien aikainen perinne esittelee 14 uuden jäsenen teoksia. Ryhmänäyttelyn avajaiset ovat 23.11.2022 klo 17‒19. Taidekeskus Itä on avoinna tiistaista perjantaihin klo 11‒17 ja
lauantaina klo 11‒14. Itsenäisyyspäivänä 6.12. Taidekeskus Itä on suljettu. 

Taiteilijoiden teokset käsittelevät sattumalta samankaltaisia teemoja. Näyttelyssä aiheina on laajasti metsän ja ihmisten välinen suhde, erityisesti ihmisen tarve saada metsästä suojaa. Luonnon merkitys ja suojan kaipuu korostuu erityisesti epävarmoina aikoina. Näyttelyssä turvaa etsitään sekä luonnon, että mielen syvyyksistä. 

Näyttelyn taiteilijat ovat Petri Halttunen, Hanna Koikkalainen, Taru Kurenniemi, Tommi Kähärä, Pirita Lautala, Markus Lilja, Reetta Lipponen, Leena Lukka, Maria Pihl, Kati Polojärvi, Eeva Rantametsä, Piia Rossi, Juho Sihvonen ja Minna Sosa. Nähtävillä on veistoksia, installaatioita, maalauksia, puupiirros ja valokuvia. 

Näyttelyn ovat kuratoineet Lappeenrannssa asuvat kuvataiteilijat Saara Reinikainen ja Salla Vuontisjärvi.

”Näyttelyn kantavaksi teemaksi nousi abstraktit omakuvat, jotka kertovat tekijänsä luonteesta. Koko omakuva aihe on erittäin laaja käsite, jota tulkitaan usein hetkeen ja ulkoisiin piirteisiin liittyen. MInulla taas omakuva on aina liittynyt luonteeseen ja henkilöhistoriaan. Mieleeni on
painuneet vaimoni sanat siitä, että ulkoinen olemukseni ja se mitä ajattelen, eivät täsmää. Oikeastaan en jaksa hirveästi paneutua ulkoiseen olemukseeni, mutta maailman parhaisiin asioihin kuuluu haaveilu ja kyseenalaistavat ajatusleikit. Lähdin siis toteuttamaan niitä ajatuksia mitä ei ulospäin näy.

Abstrakti visuaalisuus tekee teoksistani aihioita joihin saan liitettyä haluamiani merkityksiä. Tällöin pystyn leikkimään aiheilla jotka minua pohdituttavat ja sekoittelemaan vaivattomasti perinteisiä käsitteitä. Olen myös mieltynyt käsitteeseen tilallisista elementeistä, jotka eivät ole pelkästään pintaa, vaan voidaan havaita kokonaisvaltaisemmin. Tälläistä työskentelyä varten olen kehitellyt tapoja tehdä läpikuultavia elementtejä ja installaatioita. Mutta kaiken takana on ajatus, jota visuaalisuus seuraa. Ja visuaalisuus on kiinni siitä millaisessa valossa sitä katselemme.

Näyttely on siis kattaus minun, keski-ikäisen miehen mielenmaisemasta, jossa korostuu haaveet sekä visuaalinen leikkiminen todellisuudella ja sen havaitsemisella.”

Sampo Malin

Tero Juutin (s. 1974) Focus-projekti tutkii visuaalista abstrahointia, muistamista ja kuvan katselutapoja pikseligrafiikkakuvien avulla. Isot Focus-vedokset ovat kooltaan 1 x 1 metriä. Digitaalisiset maalaukset hyödyntävät pikseligrafiikan estetiikkaa. Osassa töistä yksityiskohdat on piirretty vuoroin tarkasti ja epätarkasti niin, että oikeaa katseluetäisyyttä ei tarkoituksella ole. Kun näyttelykävijä katsoo suurta kuvaa, pienet yksityiskohdat eivät enää erotu. Kun taas keskittyy yksityiskohtien katseluun, vedos on liian iso, jotta se mahtuisi näkökenttään.

Focus-teokset kuvaavat myös muistoja. Muistoissa paikat ovat joskus epäselviä. Mieleen on voinut jäädä pieniä yksityiskohtia, vaikka samalla jotain isompaa on unohtunut. Muistoissa fragmentit yhdistyvät osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Tero Juuti on helsinkiläistynyt, alunperin lappeenrantalainen kuvittaja, kuvataiteilija ja graafinen suunnittelija. Juutin teoksia on ollut esillä useissa gallerioissa, Designmuseossa, Kiasmassa ja Lontoon Tate Britain -museossa ryhmä- ja yksityisnäyttelyissä.

Reima Hirvonen/ old faggot, great to be – hehheh

 Kun on 59, on lähempänä hautaa kuin kehtoa. Ja kun on ollut 11 vuotta yksin,epäilee kykeneekö enää elämään toisen kanssa.

Kun on sairastanut syövän, elää epäilyksessä ja pelossa lopun elämää – luulen , minä ainakin. Se inho, jota tunsin karvatonta, hikoilevaa, jatkuvasti virtsaavaa ja turpeaa ruumistani kohtaan säilyy takaraivon takaisimmissa sopukoissa, vaikka sairastamisesta on jo viisi vuotta. Tämä ruumis ei uskalla kohdata toista ruumista, tämä ruumis pelkää ja häpeää.

Haluaisin ajatella, että teokseni ovat rukouksia. Rukouksia, että sairas ystäväni parantuisi, eikä kuolisi, tai että ihminen viisastuisi ja alkaisi kunnioittamaan luontoa ja tekisi ratkaisevan käännöksen ilmastonmuutoksen suhteen, tai että ihminen lopettaisi tappamisen – ihmisen, karhun, suden, puun, veden tappamisen. Tai että pakolainen nähtäisiin inhimillisenä olentona, eikä ongelmajätteenä. Niinkin itsekästä rukoilen, että elämääni tulisi mies, rakkaus, jonka uskaltaisin kohdata.

Näyttelyssä on videoteos, puuveistoksia, tekstiiliteoksia ja maalauksia.

Sota ei ole koskaan pyhä.

Enossa 17.8.2022

Reima Hirvonen

Sirja Knaapin teoksissa korostuu kiinnostus käsityöperinteen vaalimiseen. Kotona -näyttelyn teokset on tehty intarsiatekniikalla, joka hyödyntää upotuskoristelun periaatteita puuviiluilla toteutettuina. Puu ja intarsia ovat Knaapille tuttuja asioita jo entuudestaan, ja niihin hän on usein myös liittänyt tekstiiliä. Tälläkin kertaa näyttelyssä nähdään tekstiiliä, mutta ryijymäisessä muodossa.

Knaapi on liikkunut teostensa teemoissa yleisesti perheen, lähipiirin ja arkielämän parissa. Sukupolvien välisen kommunikaation ja tukiviittomien käsittelyn lisäksi Knaapi on nyt pysähtynyt tarkastelemaan omaa arkeaan lähempää kuin aiemmin. Intarsiateoksissaan henkilöhahmoja käyttänyt tekijä kuvaa tällä kertaa myös itseään. Lippalakkipäinen hahmo on pelkistetty, mutta kuitenkin tekijäksi itsekseen tunnistettava.

Teokset esittelevät erilaisia tukiviittomia kotiarjen maailmasta oivaltavina pareina tai yksittäisinä sanomina. Omaa rooliaan Knaapi tulkitsee muun muassa ”kiukku / kymmenen” -sanojen myötä. Kun itseä tai lapsia kiukuttaa, on äidin hyvä osata laskea kymmeneen. Osan viittomista viittoo aikuinen hahmo, osan puolestaan lapsi. Kiinnostus tukiviittomien käyttämiseen intarsiateoksissa on tullut Knaapin omien lasten myötä. Knaapin perheessä tukiviittomia aloitettiin käyttämään lasten puheen opettelun tukena.

Intarsiateoksiin yleisesti liitetty puulajien luonnollinen värimaailma on Knaapin teoksissa poissa. Eri värein värjättyinä viilujen visuaalinen ilme korostuu yksilöllisesti. Tukiviittomien lisäksi Knaapi opastaa myös sormiaakkosten pariin ryijyä muistuttavassa muodossa. Sormien asentojen kuvaamiseen Knaapi käyttää mustan ja harmaan villalangan yhdistelmää, joka luo ääriviivat sormiaakkosille sarjakuvamaiseen tapaan.

Teosten muotokieli on selkeää ja ne ovat opiksi myös katsojille. Noin postikortin kokoisina laattoina ne ovat käteviä viestinviejän tehtävässään ja opastavat katsojaa toisenlaisen kommunikaatiotavan äärelle. Tiukasti rajattu muotokuva saattaa muistuttaa ikonia, vaikka sen sisältö onkin arkinen. Läsnäolon merkityksen sekä arjen arvokkuuden korostaminen ja esimerkiksi anteeksi-sanan käytöstä muistuttaminen voivatkin olla näiden potentiaalisten ihmeitätekevien teosten konkreettinen sanoma.

Sirja Knaapi (s. 1985) on Lappeenrannassa asuva taiteilija. Hän on valmistunut artenomiksi 2008 ja kuvataiteilijaksi (YAMK) 2012. Pitkän koulutustaustan myötä Knaapi on erikoistunut korutaiteeseen. Hänen materiaalivalinnoissaan korostuvat usein tekstiilin ja puun yhdistelmät erilaisin tekniikoin toteutettuina. Knaapin teokset käsittelevät usein arkielämää lapsuuden muistojen kautta, joita hän peilaa nykyhetkeen. Knaapi on osallistunut lukuisiin näyttelyihin niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teoksiaan on mm. Valtion taidekokoelmassa.

The theme for this exhibition is well-being. In the context of the ongoing pandemic, increasing geopolitical instability, and now a war in Europe, I think of the many mental casualties this is causing. How can we maintain a stable mind and what can help us keep our spirits up when our future seems to be unravelling?

Approaching this theme, I am installing a number of 3-dimensional self-portraits that are framed like life-sized cameos. The concept of the framed face is repeated in several jewelry pieces, that are made from hand mirrors in which the mirror is replaced with individual brooches made form silver and paint. The format of the brooch is also used in pieces that mark the dates of significant events, personal and more general, during the first 2 years of the pandemic. Many of the jewelry pieces are composed from objects that are associated with contemplative practice: a set of Chinese medicine balls, prayer beads, and altar candles at various stages of burning down.

Just like identity has many facets I aim to come at this concept from different angles. Charting events through diary entries to make sense of them. Jewelry objects as amulets to sustain focus on what is truly important. The idea of constant change, actual or implied. Vulnerability, and the strength that can be gathered from its acknowledgement.

ARTIST STATEMENT

I may have many stories to tell. I will choose only one. You can make up the rest or any other.

This work is the most personal to me. It is a sort of self-portrait. Inside. Outside.
Idealized. Fictionalized.

I am looking for integration of self and others, the world around me, generations, the past. Staying well in chaos. Finding focus where things fall apart. Reflection. Absorption. Spirit!

The road to identity is littered with negations: This is not who I am! I carry guilt by association.

Let me look to the future and start somewhere else. Built on ruins. Let me blur the image of who I am so no one sees me clearly.
I am many things.

Lappeenrannan Taidekeskus Idässä on esillä 2.6.-23.6.2022 korutaiteen maisteri Minna Markkasen yksityisnäyttely ’Skin Flora’. Näyttelyssä on esillä Markkasen vuosina 2021–2022 valmistuneista teossarjoista töitä. Esillä on korutaiteen lisäksi myös tauluja ja veistoksia.

‘the Forest of Hollow Bones’ (2021) teossarja on inspiroitunut siitä, kuinka luonto valtaa materiaalia, kasvien ja kehon ontoista kohdista, korroosiosta, ja materiaalin hajoamisesta. Osaa sarjan korvakoruista käytettiin muotikuvauksissa Japanissa vuonna 2021. Taiteen edistämiskeskus myönsi Markkaselle korona-apurahan vuonna 2020 tämän sarjan loppuun viemiseksi.

‘Skin Floran’ (2021), näyttelyn nimisarjan Markkanen toteutti puolivuotisella apurahalla Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahaston tuella vuonna 2021. Koruteossarja tutkii ihmisen iholla esiintyvää bakteerikantaa, ja ihon ja bakteerien välistä suhdetta toisiinsa. Skin Flora on katsaus mikroflooran uhista, mahdollisuuksista, ja panssarista, joka koostuu ihon omasta pieneliökasvustosta.

‘Open Ended Thoughts’ (2022-) sarjassa Markkanen siirtyi ensimmäistä kertaa uransa aikana myös selkeästi korutaiteen ulkopuolelle. Markkanen käy taulumaisissa teoksissaan sisäistä dialogia, ja esittää muun muassa kysymyksiä ystävyydestä, joka kuihtui pois, tai ajatuksia katumuksen ja yksinäisyyden tunteista.
Näyttelyn uusin teos vuodelta 2022 on veistos nimeltä ‘The Worth’, joka herättelee kysymyksiä taiteen tekemisestä, taiteilijan arvosta, ja sen määrittämisestä ulkopuolelta.

Minna Markkanen, 1989, on kotoisin Etelä-Karjalasta ja vaikuttaa nykyisin Pohjois-Savossa työhuoneellaan Kuopiossa. Markkanen on toiminut korutaidekentällä jo kymmenisen vuotta osallistuen ahkerasti näyttelyihin sekä ulkomailla että Suomessa. Markkasen korutaidetöitä on Suomen Korutaideyhdistyksen sekä kansainvälisten korutaiteen keräilijöiden ja kuraattoreiden yksityiskokoelmissa.

Markkanen valmistui vuonna 2018 korutaiteen maisteriksi Saksassa nimikkeellä Master of Fine Arts in Jewelry and Gemstone. Markkasen lihaisat, eloisat ja vivahteikkaat soluaiheiset työt ovat herättäneet erityisesti Alankomaissa kiinnostusta korutaiteen keräilijöiden parissa. Markkanen on ahkerasti mukana Suomen Korutaideyhdistyksen toiminnassa sekä tapahtumien suunnittelussa että järjestämisessä. Vuonna 2021 Valtion taideteostoimikunta osti Markkasen uudesta tuotannosta kolme rintakorua kokoelmiinsa.

Talo on kokoelma mielikuvia, jotka antavat ihmisille vakauden tunteen tai harhakuvan. Se (talo) on väline, jonka avulla voi kohdata kosmoksen. -Gaston Bachelard

Perhosten talo on teoskokonaisuus, joka sisältää sekatekniikalla toteutettuja maalauksia, valokuvakollaaseja, vanhasta talosta löytyneitä esineitä, piirroksia ja videoinstallaation. Näyttely tutkii taloa ikään kuin psykologisena tilana – vertauskuvana ihmisen psyykelle. Se kertoo talon ja ihmisen muutoksesta ja muutoksen kivusta sekä käsittelee muistojen ja ajan kokemisen teemoja, pysähtyneisyyttä ja ohikiitävää hetkeä.

Kaikkien teosten lähtökohtana toimii edesmenneelle sedälleni kuulunut, savuvahingosta kärsinyt talo eteläkarjalaisella maaseudulla. Rakennan Galleria Riutan näyttelytilaan tulkinnan paikasta. Huoneiden seiniltä revityt tapetinpalat ovat siirtyneet osaksi teoksia. Olen työskennellyt talon väripaletilla. Inspiraation lähteenä ovat toimineet talosta löytyneet, savun tahrimat vesivärit. Olen halunnut tutkia, kuinka talon vanha väripinta – eräänlainen paikan henki, genius loci – kuvautuu käsieni kautta. Koen olevani välittäjä, jonka avulla vanha talo virtaa ja syntyy uudelleen galleriatilaan.

Näyttelyn tarkoituksena on myös kartoittaa dokumentarismin rajoja. Pyrin ”kokonaisvaltaisempaan” dokumentarismiin. Kun tekijä käsittelee aihettaan samassa näyttelyssä mediataiteen, valokuvataiteen ja kollaasin, sekä ekspressiivisen maalaustaiteen keinoin, mahdollistaa se kenties syvemmän tavan ymmärtää aihetta. Olen aiemmin työskennellyt pääasiassa valokuvan ja liikkuvan kuvan kanssa, joten Perhosten talossa nähdään metamorfoosi myös oman työskentelyni suhteen.

Mikko Haiko (s.1984, Lemi) on lappeenrantalainen kuvataiteilija. Haiko on valmistunut Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta valokuvataiteen osastolta taiteen maisteriksi vuonna 2018. Haiko työskentelee valokuvan, liikkuvan kuvan ja maalauksen keinoin. Hän tutkii taiteessaan ihmisen ja ympäristön suhdetta – sitä, kuinka ympäristö muuttaa ihmistä, näkyy ja virtaa ihmisessä. Haiko löytää aiheensa usein syrjäseuduilta. Haikon työn keskiössä on dokumentaarisuus, jonka käsitettä hän pyrkii laajentamaan työskentelemällä monipuolisesti eri välineillä.

Haikon teoksia on Valtion taidekokoelmissa, Helsingin, Tampereen ja Lappeenrannan taidemuseoiden kokoelmissa sekä yksityiskokoelmissa Suomessa ja ulkomailla.

Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahasto on tukenut näyttelyä.

Viivaa on kuvataiteilija Heidi Suikkasen mustavalkoisista tussipiirroksista koostuva näyttely. Arkiympäristön asioista, esineistä sekä luonnosta kumpuavat aiheet uudestisyntyvät paperilla taiteilijan tulkitessa niitä surrealistisella ja hauskalla tyylillä. Piirroksille tyypillistä ovat pyöreät muodot, runsas viiva ja mielikuvituksellisuus.

Heidi Suikkanen (s.1987) on Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2018 valmistunut kuvataiteilija, joka asuu Joutsenon Tiuruniemessä ja pitää työhuonetta Taiteiden talolla Imatralla. Heidi on Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran jäsen ja hänen taiteellista työskentelyä on tukenut Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö.